"Sankarin tavoin" — täydentävät toiset. He tuntevat, miten ilmassa liikkuu jotain pyhää ja vakavaa niinkuin aina kuoleman läheisyydessä.
"Se ampui varmasti tyhjäksi koko patruunavyönsä", sanoo joku.
"Säästiköhän viimeisen patruunan?" jysähtää mieleen. Mutta eivät uskalla ajatella loppuun.
"Eteenpäin pojat. Hetket ovat luetut." Johtaja rykäisee ja kokee karskistua. — "Yritetään tuota kohti. Sieltä luulisin olevan lyhimmälti maantielle. Jospa hyvinkin ne toiset jo olisivat ehtineet sinne."
He lähtevät liikkeelle sellaisin tuntein kuin palaisivat kuoleman portilta ja alkaisivat taas alusta. — Seutu on vierasta, he painuvat liiaksi oikealle ja ennenkuin arvaavatkaan, ovat metsäsaarekkeessa aukean keskellä, jota kiertää vihollisen ketju miltei puoliympyrässä. He hätkähtävät, jähmettyvät kauhusta paikalleen suolapatsaiksi. Ajatus pysähtyy ja hölmistyneinä he vain katselevat suoraan vihollista päin.
Se heidät pelasti.
Ta-ta-ta —.
"Lempo soi, niillä on sekin väkkärä mukanaan."
"Hoi kaverit" — hoihkitaan yli aukean — "näkyikö lahtareita?"
"Hiljaa, nyt viisaasti. Ne luulevat meitä omikseen." — Verraton sattuma piristää liikutuksesta väsyneet mielet ja Pokella leikkii entinen kujeilunhalu silmäkulmassa, kun hän vääntäen äänensä leveän räikeäksi mölyää vastaan: