Toiset, joiden vuoro on levätä, tapautuvat heille osotettuun majapaikkaan. Mutta ovessa on isäntä vastassa ja äreänä tiuskii:
"Menkääkin muuanne. Ei tämä mikään kestikievari ole." — Se on ilmeistä pelkoa ja arkuutta omasta nahkastaan, ei "punaisuutta."
Pojat vain veivautuvat sisälle ja putoavat kuin kivi heti makuuasentoon lattialle, ihan vain mihin ja miten kukin sattuu. Ja kun isäntä jatkaa pärmänttäämistään, kivahtaa joukosta joku ijäkkäämpi: "Nyt lopeta hyvän sään aikana! — Niinkuin tässä ei olisi pidetty ja edelleenkin pidettäisi vahtia sinunkin talosi puolesta." — Isäntä mukisee sen perästä vain partaansa ja peräytyy tuvan peräkamariin. Eikä tuvasta kuulu kohta muuta kuin tasainen huounta raskaina maininkeina.
Mutta joka kahden tunnin kuluttua on vuorojen vaihdos. Silloin komennetaan armotta kaikki pystyyn. On mahdoton muuten saada selkoa, ketkä kulloinkin ovat vuorossa, kun maataan ihan sikin sokin.
— — "Tämä on sota", sanoo Poke Arvolle kolkon totisena, kun he vilusta väristen seisovat talon pihalla odotellen toisia ketjuun lähteviä. Mutta sillä kertaa havahtuu hän valppaaksi ja tarttuu kiihkeästi ystävänsä käteen. — "Näetkö, näetkö?" sanoo hän vain ja viittaa taakse päin.
Yöllistä taivaanrantaa punaa tulipalon loimu kajastuen heidän kasvoillaan, joista tällä hetkellä kaikki nuoruuden pehmeys ja raikkaus on kadonnut jättäen sijalle pingottuneen terävän ilmeen. Silmissä palaa synkkä tuli.
"Niin, tämä on sota", kertaa Arvo varhaisvanhan totisuudella ja sitten lisää: "Montakohan kertaa siinäkin kylässä talot ovat kokkona loimunneet ja miehet, näinikään yöllisessä vartiossa seisoen, turhaan puristaneet kiväärin päätä. — Ja sitten ovat pellot taasen vuosikymmeniksi kasvaneet umpeen ja elämän mahdollisuudet ostettu uusilla uhrauksilla ja ponnistuksilla." — Ja vielä hitaammin ja totisemmin:
"Minä luulen, ettei meidän mittamme ikinä voi nousta niin kärsimysten kukkuroimaksi."
"Vaan kun ajattelee esimerkiksi Seikkua" — Poken äänessä värähtelee aivan kuin sisäinen nyyhkytys. — "Se oli sentän liian kovaa, tuntui silloin ja tuntuu nytkin. Jäädä yksin odottamaan kuolemaa. Siinä kysytään miehuullisuutta enemmän kuin kaatua taistelun temmellyksessä — etkö luule? Minä pelkään, etten minä jaksaisi niinkuin Seikku. — — Arvo, miltä sinä luulet kuoleman tuntuvan?" — Loppu tulee hiljaa ja arkaillen, siinä on aivan kuin lapsen pimeänpelkoa.
"En tiedä. Kun on nuori ja terve, ei sitä tule ajatelleeksi. — Tai kyllä minä silloin lähtiessäni ajattelinkin. Minusta on tärkeintä, että on aina ikäänkuin puhtaat paperit, jos sekin kohtaisi. Uljaasti elää ja tyynesti kuolla. Sellainen pitäisi miehen olla."