"Niin pitäisi. Ja kyllä tämä aika siihen opettaa — kenessä on ainesta siksi. — Ajatteles, että se on nyt äkkiä käynyt niin eläväksi mielessä, vaikka ei ennen koskaan tullut ajatelleeksi."
Askelten kaiku kuolee pimeään yöhön. Niillä teillä, joita ystävykset kulkivat, syntyi joka hetki uusia outoja ajatuksia. Sellaisia ei ollut koskaan kulkenut heidän nuoressa sielussaan. He tuijottivat elämän ja kuoleman arvoitukseen kuin pimeään yöhön edessään eivätkä voineet sitä mitenkään ratkaista. — — —
Näinä korkean jännityksen päivinä luotiin Karjalan valkoinen rintama äärimmäisin voimanponnistuksin ensin lyhyempinä, sitten yhä pitempinä katkelmina, kunnekka vihdoin ketju — elävä muuri nuorta lämmintä voimaa — kulki katkeamatta Saimaasta Laatokkaan.
Miten paljon se kysyi ja mitä kaikkea kestettiin niinä talviöinä, sen todistajina ovat useissa tapauksissa vain yksinäiset yön tähdet. Sillä sellaisista vaikenee oikea mies ritarillisuutensa tunnossa.
KIRJE SOTURI ARVO PARTIOLLE HEIKKI VELJELTÄÄN.
Kas, sellainen ilo odotti Arvo Partiota eräänä iltana ketjusta tultua. Siinä oli monta pitkää sivua täynnä korkeita harakanvarpaita ja hirvittäviä kielellisiä kompastuksia, joista kieliopin opettaja olisi Heikkiä varmaan höyhentänyt. Mutta Arvo katseli niitä lämpimästi liikutettuna. Hän voi niin elävästi nähdä, miten Heikki veli, totisena kuin Pulkkisen pässi ähki ja kynteli rivin toisensa jälkeen melkein kuitiksi pureskellulla kynänvarrellaan — vai olisiko jo taas ostettu uusi! — ja kieli lerpatti ulkona kirjaimien mukaan koukeroiden.
Se kirje toi muassaan lämpimän kotoisen tunnun kolkkoon tupaan. Näin se kuului:
— — — ssa, helmikuun 18 p. 1918.
Sivu 1.
Rakas vanhempi veljeni Arvo!