— Minä olen, tiedätkös, sydämen pohjasta armelias ja laupias ihminen, minä surkuttelen sinua, tyttöhupakkoa, kun pilasit tapotahallasi suloisen suusi ja saastutit herttaiset huulesi … annas minä imen pois myrkyn huuliltasi!
Hilma ei ollut häntä kuulevinaan, astui vaan levollisesti haravaansa pyöritellen ja lauloi heleällä äänellään:
Älä vietä köyhän lasta,
Köyhän mieli on paha:
Kunnia köyhälle parempi
Kuin rikkahalle raha.
Ja niityn takaa Lehtovaaran rinteeltä heläytteli kaiku toistamiseen säkeiden viimeiset sanat:
— paha — — — — raha.
— Onpas sillä tytöllä kaunis ääni, virkkoi herastuomari.
— Kaunis ja sydämellinen, lisäsi Salmelan isäntä, ja muutoinkin minä pidän paljon Hietalan torpan perheestä, se on rehellistä väkeä, peräti rehellistä.
— Vai niin rehellistä, murahti herastuomari huolettomasti.
Pilvet, jotka olivat uhanneet luokoa ja karheita kastella, painuivatkin hitaasti toiselle suunnalle. Vastapäätä aurinkoa loisti pilvessä heleänvärinen vesikaari.
Työnteko verkastui, kuten ainakin ylenmääräisten ponnistusten jälkeen.
Eihän nyt enään mitään kiirettä ollut. Jouduttiinpa kuitenkin hyvästi.
Aurinko paistoi vielä pitkien puiden latvain yläpuolella, kun Takamaan
niityllä olivat jo heinät korjuussa.