— Näinhän se runo muistaakseni oli:
VESIKAARESTA.
Ken ei teistä tuntisi
Vanhaa Ruoti-Liisaa?
Hällä Lasten huviksi
Tarinoita piisaa.
Hän se kerran kertoi näin.
Tahi joinkuin sinnepäin:
Niittämässä niityllään
Kun ol' ukko-vaari,
Siinä hänen edessään
Loisti vesikaari;
Viikatteella siepaten
Katkas ukko poikki sen.
Kenpä voisi kertoa
Ukon kummastusta,
Kun nyt vesikaaresta
Kirpos lehmä musta!
Vielä rainta kultainen,
Sekä leipä rukiinen!
Lapsijoukko jutun tään
Mieliksensä kuuli,
Mölli-Mikko yksinään
Todeksi sen luuli, —
Päätti: kerran teen mä työn,
Vesikaaren poikki lyön!
Tuli sade; päivä kun
Painoi pisaroihin,
Mikko kaaren kaivatun
Ilmestyvän noihin
Äkkäs, — tempas viikatteen
Ilomielin olalleen!
Ahon halki kaaren luo
Juoksemaan hän läksi.
Mutta kaari, kumma tuo,
Siirtyi etemmäksi!
Rankkasade taivaasta
Kastoi poika poloista,
Kivien ja kantojen
Yli Mikko koikki,
Nevojen ja rämeiden,
Purojenki poikki.
Kädet, jalat veristyi,
Itkuun raukka heristyi.
Tiesi kuink' ois käynytki
Viimein moisen ilveen. —
Aurinko tok' armahti,
Pistäysi pilveen.
Samass' oli kaari pois!
Mistä tavata sen vois?