Pekka Juntunen otti Matin viulun käteensä, tarkasteli sitä.
— Tunnetko, Pekka, sitä kapinetta? Se on juuri sinun entinen viulusi, sanoi Matti, sen minä vaihdoin Kinnusen Eskolta. Annoin vanhan viuluni ja puolitoista markkaa väliä.
— Soitapas nyt, Pekka, joku iloinen liritys, vaikkapa Hollolan polska, soitithan sinä ennenkin, kehoitti Timo Terhakka.
Pekka viritti viulun, kosketti sormin kieliin ja vihdoin veti voimakkaasti käyrällä. jotta oitis tuntui viulu olevan tottuneissa käsissä.
Kaikki vaikenivat. Jokohan Pekka soittaisi Hollolan polskaa.
Pekka asetti viulun perän leukansa alle, avasi suunsa ja lauloi vakaisesti samalla säestäen viululla:
Jo joutui armas aika
Ja suvi suloinen!
Ensimäisen värssyn sai Pekka laulaa yksinään, sillä niin vastakohdalta tuntui tämä sävel sille soitolle mitä Pekalta oli pyydetty, ettei kukaan alussa uskaltanut siihen yhtyä. Mutta jo toista värssyä laulamaan yhtyi muitakin ja vihdoin koko talkooväki veisasi tuota suloista suvivirttä.
Kun virsi loppui, pyyhkäsi moni nainen silmästään kyynelen; laulu oli liikuttanut sydämen kieliä herttaisena pyhäaamuna.
Herastuomari ei laulanut. Hän sill'aikaa kirjoitti kuulutusta, joka oli kirkkoon vietävä ja se kuului näin: