Kauhistuksen tuli leimusi Pekka Juntusen silmissä. Kiroussanaa ei kukaan ollut koskaan kuullut lähtevän Pekan suusta sen koommin kuin hän heränneeksi tuli. Selvästi huomattiin, ettei se nytkään lähtenyt kevytmielisyydestä. Pekan suu puhui sydämen kyllyydestä.
— Tuollainen mies on tavallaan maan suola, etenkin tähän aikaan, jolloin nautinnonhimo, omanvoitonpyyntö ja irstaisuus on yltymässä, sanoi Salmelan isäntä hiljaan, ettei Pekka Juntunen sitä kuullut.
— On … niin tuota … on se suola, murahteli epäselvästi herastuomari, joka muisti nyt ainoastaan suolan kirpeyttä, eikä sen mädännystä estävää vaikutusta. Ylipäätään herastuomari vihasi "heränneitä", "kerettiläisiä", "hihhuleita" ja muita "uskovaisia".
— Niin, te vanhemmat miehet ymmärrätte asiat paremmin, minä aioin vaan sanoa, että minusta on Pekka Juntunen kirpeämpi kuin tavallinen suola, hän on kuin salpietarikokkare, — hiiltä ja rikkiä sekaan, niin on ruuti valmis, virkkoi hiljaan Törsövän Taneli parantaaksensa suhdettansa herastuomariin.
Antti Salminen katsahti toisaalle, mutta Risto Tohonen loi Taneliin ystävällisen silmäyksen ja naurahti.
Samu oli sill'aikaa istunut pihlajan siimeksessä ja selaillut sanomalehtiä, joita oli kirkonkylässä olevasta postikonttorista tuonut. Niitä olikin monta numeroa, kun ei viime viikolla ensinkään joudettu noutamaan lehtiä.
— Onko mitä tärkeätä lehdissä nyt? kysyi herastuomari.
— Ei erinäistä.
— Rauha maassa?
— Rauha.