— Kukas muu kuin herastuomari, vastasi emäntä.
Samassa ilmestyi siihen herastuomari itsekin, alkoi nauraen pakista:
— Näettekös naapurit, eihän kaikki yhtä tee: toinen niittää, toinen kalastaa, yhteen hyvä tulee. Eikös niin?
— Oivallisia ahvenia. Millä pyydyksellä te niitä saitte? kysyi joku.
— Milläkö pyydyksellä? Tietysti hopeaongella, hopeaongella. Minun onkin näetten tapana kalastaa vaan hopeaongella tahi kultaongella, hohotteli Risto Tohonen, jotta sieraimet pörhistyivät ja kulmakarvat hypähtelivät.
— Öh — öh, öhhöm! yski Törsövän Taneli ja iski silmää muille.
Valitettavasti ei herastuomari ymmärtänyt Törsövän Tanelin yskää, vaan kehui kehumistaan hopea- ja kultaonkiaan, se on: hopea- ja kultarahojaan.
Taneli oli sytyttänyt piippunsa ja pullautteli huolettomasti aimo savupilviä suustaan, mutta sitten hän sanoi:
— Kyllähän hopeaonki on oiva kapine, kultaonki vielä parempi, tietysti. Paremmin ne antaa kaloja kuin muut pyydykset, mutta ei niillä sittenkään kaikkia kaloja saa. On kalavekamoita semmoisia, mitkä eivät kultakoukkuunkaan tartu. Eräskin mies onki kerran hopea- ja kultakoukuilla oikein liukasta ruunun matikkaa, mutta se ryökäle vei koukut ja kompeet, eikä antautunutkaan saaliiksi. Syötinkin kakasi pois suustansa, peijakas. Vai onkimaretkillä sitä ollaan!
Tuntui niinkuin sähkövirta olisi värähtänyt jokaisen sydämen läpi. Levottomina, kauhistuneina odotettiin suurta räjähdystä herastuomarin puolelta, mutta sitä ei tullutkaan. Risto Tohonen kalveni ja punastui, punastui ja kalveni. Pyörähti sitten kamariin, jossa Hetvi vielä söi mansikkamaitoa, ja sanoi itsekseen päättävästi: