Ja murhemielin peltomies
Nyt vainioitaan katsahtaa,
Kun katovuoden, kukaties,
Jo lähestyvän aavistaa.
Jo koko luonto surkastuu, —
Voi, mistä moinen lemmettyys?
Lopuss' ei vielä Heinäkuu,
Ah, jokos tuhon tuopi syys?
Ei syys; mut poudan kuume nyt
Tään surkastuksen aikaan saa,
Kun taivaan nesteet kätketyt
On tuiki vahvan salvan taa.
Nyt makeammat hunajaa
Kyll' olis sade-pisarat:
Janohon pakahtuupi maa
Myös riehuu metsävalkeat.
Kun pilvii taivahall' ei näy,
Ja päivä lisää hellettään,
Jo synkät murhepilvet käy
Nyt sydämiä peittämään.
Jos Luoja kasteen vuodattais
Jo lääkkeeks poudan polttamiin,
Niin murhe-pilvet puhkeais
Viel' ehkä ilo-kyyneliin!
Näkyni meren rannalla.
Rantaan riensin, kun meri kirkas, tyyni
Välkkyi illan kuu-valon loistellessa;
Tuossap' oikeen mert' ihaellen istuin
Pensahan luoksi.
Hetken istuin, — kuuluipa käynti nopsa,
Käynti nopsa toi sulo neidon, nuoren;
Neito laskeui lähi pehkon juureen
Ruohokko maahan.
Merta kohden armahat löi hän silmät
Taivon-kirkkaat, joit' oli kyynel virrat
Huuhtoelleet, ei toki himmennelleet.
Kirjehen otti.