Lahjojas mullen joka hetki
Suot, ylläpidät, ravitsetki,
Ilolla sua pidän mä
Siis silmieni edessä.
Sun ratoksespa, äiti hellä,
Saan virsiäni viserrellä,
Kun kuulet laulu-kieleni,
Sä ymmärrät mun mieleni.
Sä silmäterä, helmi kallis!
Josp' aina taivaan Herra sallis
Vaan hyvin käydä sinulle,
Se onni suurin minulle.
Ken, kurja, tohtii kättään nostaa
Vastaasi, — Jumal' auta! — kostaa
Mä tahdon hälle, maksaisi
Se vaikka sydän-vereni.
Sydämen pohjasta ma soisin,
Ett' elää kunniakses voisin —
Töin, toimin sua palvella,
Kunnekka pysyn valveella.
Kun kerran päivä mailleen kulkee,
Ja väsymys jo silmän' sulkee,
Suo sylihis mun uinahtaa,
Oi äiti armas, Suomenmaa!
Muistomerkkiä jaettaissa.[1]
[1] Jyväskylän seminarin läpikäyneillä opettaja- ja opettajatar-kokelailla on välistä ollut tapana teettää yhdenlaiset muistomerkit jokaiselle; v. 1878 ulospäässeet kokelaat teettivät kultaiset ankkurit, jotka sitten toverien kesken jaettiin eräässä Päijänteen pienosessa saaressa.
Kun merimiesi nousee laivahansa
Ja lähtee kohden merta siintävää,
Häll' ankkuri on vahva mukanansa,
Vaikk' ilma tyyni on ja kaunis sää.
Hän tietää myrskyn raivon, mylviväisen
Kaunista ilmaa joskus seuraavan;
Hän tietää monen aallon vaahtopäisen
Ja salakarin matkall' uhkaavan.
Ja silloin, raivosäällä, kolkoss' yössä,
Hän ankkurinsa pohjaan vajottaa;
Ei uuvu hän, vaan ahkerass' on työssä
Ja uutta säätä toivoo parempaa.
Ja taas kun Korkein hyvän ilman antaa
Hän laivahansa nostaa ankkurin
Ja meren laine hartioillaan kantaa
Kotoa kauas ja taas kotihin.