"Se ei haittaa asiaa; mutta kerran oli puulusikka, joka oli niin sievä ja soma ja kaunis, kuin hienosta katajasta tehty voi olla, kauniiksi somistetulla varrella. Ei koskaan voitu nähdä siistimpää puulusikkaa juomuinensa, jotka vivahtivat valkoisen, keltaisen ja punaisen väreillä, ja kaikki kehuivat puulusikkaa ja sanoivat: oi, miten kaunis sinä olet! Niin tuli puulusikka ylpeäksi, sillä ylpeys tarttuu kaikkiin luotuihin kappaleisin; ja sentähden taitavat puulusikat kopeilla sydämessänsä, kun heidän sydämensä on keskellä kaitaa elämää — varressa. Voi, mietti puulusikka, jos minä toki olisin hopealusikka, sillä nyt ei minua niin pistele muut kuin piiat ja rengit mutta olisinko hopealusikka, niin voisi tapahtua että itse kuningas söisi minulla riisryynivelliä täytetystä hopeamaljastansa… Kun minä olen puulusikka, niin en saa muussa kuin jauhopuurossa lioittaa itseäni".
Mutta puulusikka sanoi emännällensä: "rakas rouva, minä pidän itseni liian hyvänä olemaan alhainen puulusikka, minä tunnen itsessäni, etten sovi olemaan kyökissä, vaan että minun tulee olin suurella pöydällä … en voi oleskella piikain ja renkien kanssa, niillä ovat huonot tavat ja menettelevät pahasti kanssani… Rakas rouva, laita niin että minä pääsen hopealusikaksi!"
Emäntä tahtoi tehdä pienen lusikan mieliksi ja kantoi hänen kultasepälle, joka lupasi sen hopeoida. Ja hän päällysti puulusikan hopealla, niin että se kimelteli kuin aurinko, ja se oli iloinen sydämessänsä, tuntui kuin sydän olisi sykkinyt varressa. Kotiin tuotua laskettiin se hopeakoriin ja joi sinä-maljat kaikkein hopealusikkain kanssa, antoi tinalusikkain nimittää itseänsä tätiksi ja sanoi serkuiksi hopeakahvelia. Paitsi sitä laski hän olevansa sukua hopeakauhan kanssa, jota hän nimitti mummoksi, vaikk'ei ikinä ennen ollut sitä nähnyt. Mutta lusikoita käytettäissä sai se aina jäädä hopeakoriin, vaikka yhä asettui päällimmäiseksi, ettei joutuisi unhotuksiin, niin ettei ollut hänen syynsä poissa oloon. Kun se tapahtui useamman kerran ja aina sai jäädä koriin, valitti se rouvalle ja sanoi: "Minä pyytäisin kertomaan neitsyille että minä olen hopealusikka ja yhtä hyvä kuin joku toinen. Minä en käsitä miten he taitavat minun eroittaa toisista lusikoista, sillä minä olen paljoa kiiltävämpi kuin kaikki muut".
"Niin", sanoi emäntä, "ne tuntevat painosta, että sinä olet vaan hopeoittu puunappula".
"Paino, paino!" matki puulusikka; "se ei ole siis ainoastaan ulkopuolinen loiste, joka eroittaa todellisen hopealusikan puulusikasta".
"Ei, lapseni; hopea on paljoa painavampaa kuin puu, siinä on pää-asia".
"No tehkää minut painavammaksi; tahdon paikalla tulla yhtä hyväksi kuin toiset, sillä sellaista halveksimista en kärsi".
Emäntä tahtoi kernaasti tehdä pienen puulusikkansa mieliksi ja kantoi sen taas kultasepälle.
"Rakas ystävä", sanoi hän, "tehkää tämä lusikka yhtä painavaksi kuin hopealusikka on".
"Mahdotonta muutoin kuin valamalla lyijyä varteen", sanoi mestari.