"Ahaa", mietti puulusikka, "sitten täytyy lävistää sydämeni … kaikkia täytyy kärsiä kunnian tähden; hän kaivakoon läven sydämeeni ja valakoon sen lyijyä täyteen … kun minä vaan tulen todellisen hopealusikan arvoiseksi".
Ja kultaseppä lävisti syvälle kurjan puulusikan sydämeen; teki kipeätä, kovin kipeätä, mutta se vaikeni ja kärsi… Hän valoi lyijyä porattuun reikään, lyijy vuoti läpi sydämen ja kangistui siellä; senkin hän kärsi … kaikki kunnian tähden.
Vihdoinkin oli puulusikka valmis ja uudestaan hopeoittu, ja tuli jälleen hopeakoriin.
Mutta nyt otti neiti sen oikeana hopealusikkana ja se olisi tuntenut siitä iloa, jos ei olisi ollut sydämessä lyijymöhkälettä, joka esti hänen iloitsemaan kunniastansa.
Kului useampia vuosia ja se pidettiin oikeana hopealusikkana, niin hyvästi se oli hopioittu ja niin hyvästi paino punnittu; mutta emäntä kuoli.
Se melkeen ilahutti puulusikkata, sillä emäntä oli ainoa, joka tiesi että se oli hopeakuorinen ja lyijysydäminen puulusikka.
"Nyt ei kukaan tiedä muuta kuin että minä olen hopealusikka", mietti se; "nyt on kunniani vahvistettu". Mutta kaikki hopeakin täytyy tehdä uudestaan. Kun puulusikka raukka näki sulatusuunin ja huomasi sinne itsensä heitettävän, peljästyi hän ja alkoi puhua toisten lusikkain kanssa siitä hirmuvaltaisuudesta, jota heitä turvattomia raukkoja kohtaan harjoitettiin… "Me poltetaan, me tehdään mitättömäksi", sanoi hän.
"Eipä niin, sulattakoot vaan meitä", sanoivat hopealusikat, "meissä on, jumal' armahtakoon meitä, vähän vaskea, jonka kernaasti saavat polttaa pois, sitten tulemme puhtaammiksi ja paremmiksi kuin ennen olimmekaan".
Mutta puulusikka oli lohduttamaton, ja kun aiottiin heittää sulattimeen, sanoi se vapisevalla äänellä:
"Rakas mestari! kyllä minä olen hopealusikka, se on tietty, joka nähdään päältä ja tunnetaan painoltakin; mutta kuitenkaan en minä ole samaa lajia hopeata kuin toiset; minä olen hienompaa lajia, joka ei siedä valkeata, vaan lentää pois samassa".