"Oletkos sitten elohopeasta?"
"Mitä, elohopeasta, sillä minä olen vilpas itsessäni".
"No sinä et ole elohopeasta, mutta kenties tinasta?"
"Jopa jotakin, miten mestari taitaa minusta niin ilkeästi ajatella?"
"Tahi kenties lyijystä?"
"Lyijyä? Hyi, mestari kyllä näkee etten minä ole lyijyä."
"No, minä katson", sanoi mestari ja tahtoi taivuttaa vartta mutta nauskis! se meni poikki ja lyijyharkko putosi ales.
"Niin muodoin vaan puulusikka…"
"Niin", sanoi puulusikka, joka lyijysydämmestä päästyä tunsi itsensä oikein keveäksi ja iloiseksi; "niin, minä olen vaan puulusikka ja tahdon olla nyt ainoastaan puulusikka. Ota pois, rakas mestari, hopeoitus, liimaa kokoon minä ja pane kyökkiin, yhteen toisten puulusikkain kanssa, niin sanon minä heille miten tyhmästi on puulusikalle tahtoa ollakseen hopeainen".
"Ja se pitäisi olla minulle", sanoi Anna. "Mutta, rakas Antti, puulusikkain tekijä kun sinä olet, minä luulen kuitenkin että voi olla parempi kuin metsässä ja torpantuvassa. En minä ole nähnyt ketään, mutta niin paljon olen kuullut, että rikkaan on aina parempi kuin köyhän, että hän elää ilossa ja riemussa, samalla kuin köyhä kärsii surua ja puutetta".