"Mutta emmehän me kärsi puutetta, rakas Anna", muistutti äiti, joka oli muuan niistä tyytyväisistä ihmisistä, joita tavataan yhä harvemmin. "Me emme kärsi yhtään puutetta, Anna, Sillä isä ja Antti hankkii aina niin paljon kuin tarvitsemme, ja vielä enemmänkin. Nyt saat nähdä että isällä on mukanansa kahvia ja sokuria, kenties koko naula kumpaakin lajia, ja silloin otamme ales kupit, jotka kyllä pitävät, vaikka ne ovat pantu kokoon, ja ovat kyllä meille kauniita, vaikka eri paria".
"Mutta, äiti, on monta, jotka saavat kahvia joka päivä ja ei tarvitse juoda eri parisista kupeista", sanoi Anna, "ja ovathan ne toki onnellisempia kuin me".
"Se on epäiltävä, lapseni, sillä Jumala ei ja'a niin epätasaisesti, kuin me luulemme".
"Jumala antaa meille aina niin paljon, että meidän tulee olla tyytyväisiä, mutta hän ei milloinkaan voi antaa niin runsaasti, että meidän täytyy olla tyytyväiset; sillä siihen hän ei voi meitä pakoittaa", muistutti Antti.
"Antti puhuu kuin pappi", huomautti Anna.
"Niin teen, sillä ne sanat lausui pastori lukusijoilla Koivukylässä kaksi vuotta sitten, jolloin siellä olimme".
"Sitä en minä muista".
"No no, sinä olit silloin vaan kahdeksan vuoden vanha, paitsi sitä taisit katsella vaan pastorin tyttöä, joka oli koreana".
"Niin, hänellä oli kaunis punakivinen kaulanauha, tahi jos se oli lasia tai jonkinlaisia punasia marjoja, sillä niin toiset luulivat, mutta minä arvelen että ne olivat lasikiviä".
"Ja niitä sinä katselit, lapsi, kuin olisi pitänyt kuulla Jumalan sanaa", sanoi äiti.