"Hän oli vaan lapsi, äitini", puollusti Antti, "hän on kai nyt jo viisaampi".
"Niin kaiketi, tietysti kuulen minä, mutta en taida torkkuakkaan, kun näen oikein koreata ja … sitä kaulanauhaa en ikinä unhota. Olen monasti ajatellut: Herra Jumala, jos isällä olisi rahoja … mutta se ei ole ajateltava".
"Ei, sitä ei käy ajatteleminen".
"Mutta, äiti kulta, jos minä nyt olisin rikas tyttö, niin saisin paikalla mitä toivoisin, aivan niinkuin tahtoisin; ja se olisi kuitenkin hyvin hauskaa, kun saa mitä haluaa."
"Sinä olet erittäin lapsellinen, Anna".
"Mutta", alkoi Anna keskeyttääkseen keskustelua, joka ei näyttänyt tulevan hänen hyödyksensä, "mutta minä ihmettelen jos isä ei tule kotia tänä iltana ja — mitä uusia silloin saamme kuulla. Me asumme niin kaukana, ettemme edes saa tietää mikä kuninkaan nimi on, ennenkuin vasta vuotta jälkeen kaikista muista".
"Isä tulee tän' iltana, se on varmaa", virkkoi Antti. "Meidän pitää pimeän tultua virittää valkea takkaan, niin että hyvin leimuaa".
Näin puhuen meni poika ulos ja toi risuja, jotka majakkatulta pitäissä olivat parhaat, kun heittivät korkealle ilmaan säkeniä. Aivan oikein, synkkä-pimeän tultua kuuluivat porojen kellot kilisevän järveltä, ikäänkuin säestäen sitä yksitoikkoista kavioin kalsketta, joka kuului niiden hangella kiireesti kulkiessa.
Muutamain minuutein kuluttua oli isä kotona, ja koko väestö joutui liikkeesen hänen vastaan ottoa varten.
"Hyv'iltaa, mummo, hyv'iltaa, Anna, kiitoksia, Antti! Nyt saat viedä porot loukkuun", virkkoi uudistilallinen. "No, onhan kaikki hyvin täällä totona?"