"Sinä kadotit sormuksen", sanoi joutsen ystävällensä; "nyt lepää se järven syvyydessä, minä en voi sitä löytää".
"En minä sitä tarvitse, eikä äitinikään, sillä nyt juuri istuu kuolema hänen sänkynsä vieressä ja auttaa häntä irroittamaan yhdistyneitä siipiä!"
Mutta nuori joutsen katosi — ja joutsenet lentivät tiehensä — ja maja vaipui tomuksi; ja Joutsenveden pohjalla lepää kultarengas, jonka näkee kuun paisteessa, mutta jota ei kukaan voi saada sieltä.
"Mitä pidätte siitä sadusta?… Se olisi jotain, jos Antti taitaisi onkia ylös sen renkaan, kuljeskellessaan ympäri järveä; sitten tulisimme rikkaaksi ja ylhäisiksi, emmekä olisi paljaita raukkoja!"
"No no, lapsi, ei onni ole ainoastaan rikkaudessa", sanoi äiti.
"Niin, mutta olisi kuitenkin hyvin hauskaa olla rikas ja ylhäinen ja mahtava; ja kovin ikävää kun ei mitään ole".
Antti käsitti sadun aivan toisella tavalla kuin sisar; hän hymyili ja sanoi: "Sisar Anna on kuin puulusikka."
"Kuin puulusikka! Olenko minä puulusikan muotoinen. Sepä on sukkelaa".
"Niin, kuuleppas Anna, oli kerran puulusikka…"
"Minä en kuuntele sitä".