Kun kevät aallot kuohuu
Ja metsä kukoistaa,
Etäältä ääni kuuluu…
Vaan sen ma ymmärrän.
Se ään' on joutsenten,
Ne uimaan tuli lampehen.
Vaan kun ma siivet saan
Tulen myöskin.
Ja vielä iltamalla
Mä näen joutsenet;
Ui tähdet taivahalla,
Ja niitä ymmärrän.
Ne mua öisin viittailee,
Maa tuntuu silloin ahtaalle.
Vaan kun ma siivet saan
Tulen myöskin.
Niin kuuluu laulu, jota köyhä poika lauloi joutsenista; mutia nyt tuskin kuultiin sen heikkoa ääntä. Pojan silmät pimentyivät, sillä hän oli raukea, niin raukea.
Mutta nyt kuuli hän tavallisen suhinan ilmassa. Joutsenet tulivat ja laskeutuivat alas järvelle ja tervehtivät häntä ja sanoivat:
"Mtten jaksat?"
"Pian on kaikki hyvin", sanoi poika. "Minun kanssani on aivan hyvin, mutta tuolla sisällä lepää äitini kipeänä ja nääntyy nälkään; vaan minä en jaksa enää onkia ainoatakaan vähäistä kalaa ja antaa hänelle".
Silloin tuli nuori joutsen kultanen rengas kaulassansa ja uskoi että sen piti auttaman kaikissa; mutta poika ei nähnyt sitä herttaista kuninkaallista lahjaa, sillä hänen silmänsä olivat pimentyneet, ja kun joutsen pudisti itsestään kultarenkaan, niin että se putosi pojan helmaan, ei hän sitä ottanut, vaan rengas vieri kiveä myöten ales ja vajosi järveen.
Mutta poika oli kuollut.
Nyt tuli nuori joutsen surulliseksi; hän sukelsi sen ihanan renkaan jälkeen — mutta ei sitä löytänyt, sillä pohjassa asui noita, joka otti sormuksen ja antoi tyttärellensä Merineitsyelle.
Mutta kun nuori joutsen eräänä päivänä uiskenteli yksistään sen suuren kiven ympärillä, katso, silloin näki hän vähäisen hopeavalkoisen joutsenen poikasen uivan hänen sivullansa; ja hän tunsi jälleen ystävänsä.