"Minä tuskin uskon".
"Onko joku kiintynyt sinun sieluusi niin, että…"
Dora nauroi, vaikka hän oli juhlallisessa mielentilassa.
"No ei, mutta tunnossani tuntuu niinkuin pyytäisin ystäviä, mutta sysäisin pois luotani vihollisia; vaikka se on tyhmästi sanottu, minulla ei ole yhtään vihamiehiä".
"Puhu selvästi, Dora".
"Se on helposti puhuttu, pienenä ollessani elimme maalla, minä leikitsin seudun lasten kanssa, ja minä muistan ne kaikki, nuo pienet kiltit tytöt; nyt ovat ne suuria piikoja, ja ovat kenties minun unhottaneet, mutta minä suosin niitä vielä. Sitten tulin vanhemmaksi ja menin rippikouluun; minä tunnen monta lukukumppaneistani, ja kohdatessani niitä kadulla nyökkäämme ystävällisesti toisillemme. Ne palvelevat välistä täällä, välistä siellä kaupungissa; Jumala tietää miten ne nyt ovat, mutta minä näen totta kuitenkin, että ne kaikki ilolla tuntevat lukukumppaninsa".
"Minulla ei ole yhtään lukukumppania, sillä minä lu'in kotona ja ainoastaan yhden kerran julkisesti; minulla ei ole yhtään sellaista ystävää".
"Se on vahinko, sillä niitä ei milloinkaan unhoteta".
"Mutta, Dora", pitkitti Annette, "sinä olet onnellinen, sinä, joka olet elänyt unhotettuna ja piiloutuneena, joka ei… Siinä kyllä, Dora, olethan ystäväni?"
"Olen, sen Jumala tietää".