Kyyneleet välkkyivät tuon nuoren miehen silmissä kirjettä lukiessansa; mutta se täytyi mennä, se oli välttämätön.
"Uhri on siis tehty," sanoi hän itseksensä, "uhri on minun elämäni onni, mutta hän voi lohduttaa itseänsä. Hänen kasvatuksensa tekee että hän voi unhottaa, että hän taitaa vaihettaa tunteitansa — sitä en voi minä."
* * * * *
Annettella, joka ei milloinkaan antautunut tutkimaan luonteita, oli kuitenkin vaistomainen tunne mitä Hjalmarin piti vastaaman. Dora, joka ei koskaan miettinyt rikkauden ja köyhyyden ääretöntä väliä tahi nähnyt miten se eroittaa toisistansa ihmisiä, jotka ovat luodut auttamaan toisiansa, ei tullut ajatelleeksi ettei Hjalmar siitä syystä soisi anteeksi Annettelle, sillä jotain muuta kuin anteeksi antamus ei solvauksesta voinut tulla kysymykseen, ja Dora, joka helposti antoi toisille anteeksi, ei taitanut epäillä tuota nuorta, säädyllistä miestä kovaksi ja luonnottomaksi.
Hjalmarin vastauksen tullessa istuivat molemmat tytöt yhdessä ja Annette pikemmin repäsi kuin aukasi kirjeen. Läpitse silmäiltyään vaipui hän tuolille, vaaleana kuin marmorikuva.
"Sitä odotinki," sanoi hän tuskin kuuluvasti; "niin, kuilu on avautunut, emme voi enää mennä sen ylitse, sillä … sillä," lisäsi hän hetkisen vaitiolon perästä, "Sillä meillä ei ole uskoa."
"Hän mahtaa olla kummallinen herra," muistutti Dora, "Sillä minä näen sinusta että hän on vastannut tyhmästi, tuo häijy ihminen. Kenties, sentähden kun hän on mies, on se hänen kunniaansa hirmuisen lähellä… Vai niin, hän ei tahdo jälleen hyväksi?"
"Kyllä hän on hyvä, mutta hän on oikeassa." muistutti Annette, "hän on oikeassa."
Hän hypähti ylös ja haki syvistä verhojen poimuista esiin pienen taulunsa. Hän naurahti ja näytti sitä Doralle.
"Mikä se on?… Vähäinen ruma tupa järven rannalla."