"Siellä olen minä syntynyt, Dora; siellä olen minä, Jumalalle olkoon kiitos, syntynyt, Dora kulta," sanoi hän ilosta sädehtivin silmin. "Uutisasukkaan tytär … niin, häntä Hjalmar rakastaa ja minä rakastan myös häntä … ja siitä tulee äiti iloiseksi ja Antti riemastuu niin ikään ja hämmästyy samalla, sanoessaan: nyt ei ole enää puulusikalla lyijyharkkoa sydämessä".
Näin sanoen kiiruhti hän äitinsä luokse.
Hän kertoi kaikki ja sanoi lopuksi: "nyt näette, äitini, että minä tyttärenänne olen pelannut ylen korkealle ja menettänyt omani ja Hjalmarin elämän ilon, sillä hän ei tule milloinkaan enää iloiseksi ja minä kuolen suruun".
"Mutta se on ylpeyttä Hjalmarissa, jota minä en voi käsittää", sanoi rouva; "en minä ole milloinkaan ollut selvillä hänen luonteestansa".
"Oi, te ette ole milloinkaan häntä tunteneet, äitini".
"Olen, enempi kuin hyvästi; kokemus vaikuttaa että minä näen sinua kauemmaksi, lapsi. Hjalmar oli aina liiaksi jäykkäniskainen ja kylmä tehdäkseen vaimon onnelliseksi. Olisit nähnyt Milleri vainajan, miten huomiollinen hän oli minua kohtaan. Ei kukaan muu saanut päälleni auttaa kappaa, ja aina muistutti hän ottamaan luontevasti päälleni, ja kutsui minua teaattereihin. Ja aina juoksi perässäni, niin että se oli oikein rasittavaa; mutta näetkös, se oli rakkaus. Onko Hjalmar milloinkaan auttanut yllesi vaatetusta?"
"Minä tuskin luulen, mamma kulta; hän ei ole luotu palvelijaksi".
"Palvelijaksi morsiamellensa … ei, lapsi, mutta jos miehessä on jotain tunteellisuutta, niin on se ainakin vähin, että hän osoittautuu nöyräksi ja kohteliaaksi rakastettuansa kohtaan".
"Mutta hän on kuitenkin jalo ihminen, mamma".
"No niin, ei maksa vaivaa väitellä sinun kanssasi, sillä sinä et näe… Rakkaus on sokea, mutta minä katson asiaa toisella tavalla, sillä minä tunnen ihmisiä. Jokainen sellaisen kylmän sielun uhraus on liian paljon".