"Minä olen ja täydyn jäädä rikkaaksi", sanoi Annette huoaten Doralle; "tuo inhoittava Svaning on toimittanut niin asiat. Hän on ainoastaan tekemässä minua onnettomaksi".
"Mutta hän tarkoitti hyvää", huomautti Dora.
"Tarkoitti hyvää! Lienee niin; mutta miten hän on tahtonutkin, on hän sitonut minun … ei, eroittanut minun Hjalmarista. Oi, miten olen onneton!"
"Tiedätkös", sanoi Dora, oltuaan hetken ääneti ja kun ystävänsä näytti vaipuneen unelmiin, "tiedätkös … aina on jotain vikaa: yksi on liian rikas, toinen ylen köyhä; kukaan ei ole tyytyväinen, ja jos ihminen voisi tulla jumalaksi, niin kuolisi tuo jumala tunnin kululla ikävyyteen, kun ei kaikki-voimallansa taitaisi luoda ainoatakaan onnellista ihmistä. Oi, sellainen huuto ja ääni maailman kaikista nurkista, ja ainoastaan siellä ja täällä pari eläväistä, niinkuin minä ja mamma, jotka kiittävät vähäistä mitä ovat saaneet… Muutoin", alkoi hän uudelleen, kun Annette ei näyttänyt kuulevan hänen syvämielistä huomautustansa, "muutoin näyttäisi kuin minulla olisi vähän täällä maailmassa, minä en milloinkaan saa ajatella naimisiin mennäkseni, sanoo mamma, sillä miehet tarvitsevat hirmuisen paljon rahaa, hirmuisesti paljon enemmän, kuin raukat naiset. Sen näytti pappa, ja pappa ei kuitenkaan ollut mikään tuhlaaja, sanoo mamma, vaikka hän arenteerasi kartanon ja hävisi. Minä en tule siis milloinkaan naiduksi, sillä rahaa ei ole minulla, ja nähtyäni sinun ja toisia tyttöjä en taida käsittää ken minua haluaisi … kun tietysti on minulla lyhy töppä-nenä … ja nenä on kasvojen kaunistus, senhän tähden hän on kasvojen välissä".
Annette ei taitanut olla nauramatta.
"Kas niin, Jumalan nimessä, minä luulin sinun jo unhottaneesi nauramisen, se on hyvä! Kuules, sinä olet liian rikas ja minä ylen köyhä, ja sentähden me sovimme yhteen; sillä jos me juotettaisiin yhdeksi olennoksi, niin olisit sinä tavallisen rikas, tavallisen kaunis ja tavallisen taidollinen, tavallisesti kunnioitettu … niin, kaikki sattuvasti tavallista".
"Sinä olet sievä tyttö, hyvä Dora, mutta et ymmärrä miten kannetaan rikkauden onnettomuutta".
"Vai niin, miksi en sitä ymmärtäisi! Kun sinä, näet, ostit kaikki minun kukkani, oli minulla kolmekolmatta riksiä ja kahdeksantoista killinkiä kassassa, enkä mitenkään käsittänyt kuinka niin suuri summa kuluisi. Minulla ei ollut milloinkaan ennen ollut rahaa. Mutta minä en voinut maata öillä varkaitten pelosta, ja kun hyvänluontoinen Löfstedt tuli ylös, näytti hän minusta epäiltävältä, sillä hän tiesi että minulla oli kolmekolmatta riksiä kassassa … eikä syvyyden viehätystä taida kukaan ennalta arvata. Se oli kauhea levottomuus, mutta se ei ollut minkään testamentin vallassa, ja senpätähden tulinkin päivä päivältä rauhallisemmaksi. Minä kyllä tiedän mitä rikkauden, levottomuuden ja surun kanssa taisteleminen tahtoo sanoa".
"Lapsi raukka!" nauroi Annette, "kaikki tuo kolmenkolmatta riksin takia. Niin, se on selvä, että muurahaisen musertaa se, jota hevonen ei minään pidä … kaikki suhteellisuudessa; mutta asia on sama".