Koulukamarissa Eetenissä istui kaksi poikaa ja luki ahkerasti, samalla kun kotiopettaja, muuan nuori ylioppilas Upsalasta, opiskeli; sillä ero on pojilla ja heidän opettajillansa, ne ainoastaan lukevat, mutta hän opiskelee.
"No," kuului ääni, "hyvää päivää, rakas Rauhanen, hyvää huomenta pojat… Ui, ulkona on lemmon kylmä. Muutoin olen minä koko aamun ollut ulkona ja katsellut miten ne kyntävät Leppäsuota. Kas niin, älkää häiriintykö", lisäsi tuo kunnon mies, otti hiilen kakluunista ja viritti piippunsa. "Minun on puhuminen Rauhasen kanssa… Ei, sen saa Rauhanen tietää, että siellä on hiukan kantoja ja pitkiä vääriä puunjuuria ja romua, niin että kyllä siellä on kasvanut kolme metsää päälletyksin, ennenkuin siihen maahan aura laskettiin… Mutta siitähän en aikonutkaan puhua, Lukekaatte, pojat, minä puhun vaan Rauhasen kanssa, se ei kuulu teihin."
Rauhanen oli siisti ja iloinen nuorukainen, joka puri huultansa tuolle hyvälle papalle, mikä ei itse ollut oppinut mies ja sentähden luuli, että aivan samoin on lukemisen kuin muun työn kanssa.
"Mitä inspehtoori käskee?" kysyi kotiopettaja.
"Kä-käskee, vai niin suurta! Minä en mitään käske; mutta tietysti tahdon tietää jos Rauhanen, joka on ylioppilas ja voi pakata latinaa poikaloppeihin, ei myös taitaisi opettaa vanhoille niskoitteleville akoille "qvator species". [Neljä yksinkertaista laskutapaa.]
"Se on vaikea tehtävä; mutta mistä on kysymys?"
"Niin, huomattava," alkoi inspehtoori, joka oli jotenkin varallinen ja Eetenin velaton omistaja ja vieläpä vähän sen ylitse, "niin, huomattava, se on noiduttu historia. Herra mahtaa uskoa, se voi laittaa kunnon miehelle harmaat hiukset. Niin, huomattava asia oli se, että autuaalla vaimollani, joka kuoli kolme vuotta sitten, oli isä, niinkuin kaikilla ihmisillä, kuinkas muuten; mutta, katsokaas, onnettomuudeksi oli appi-ukollani sisar, joka oli naimisissa eräällä kauppamiehellä. Kun hän kuoli, autuas ihminen, niin nimitti hän appi-ukkoni sisarensa holhoojaksi, sillä jäi jälille kolmetuhatta riksiä, vähän ylitse. Akka mahtoi olla hopakko, sillä muutoin hän ei olisi niin tehnyt. No, appi kuoli, ja niin sain minä, toisen perinnön kanssa, akan ja holhoojaviran, ja rahat pantiin laillista korkoa kasvamaan. Mutta nyt mahtaa Rauhanen uskoa että meni kuin paha henki mummoon, täti Printfell, niinkuin vaimo-vainajani häntä nimitti. Hän muutti paikalla Tukholmiin, elääksensä suurella pääomallansa, ja niin piti siellä neuvoa asianajajain ja veijarein kanssa, päästäkseen vapaaksi holhun alaisuudesta; mutta siinä asettuivat vastaan hänen sukulaisensa — oli yksi pappi — ja vaikka minä sanoin ja kirjoitin ja pyysin kaikkia päästämään mummon omavaltaiseksi, niin ei siitä tullut mitään. No, nyt hän on vihainen minulle kuin tiikeri, sillä hän luulee että minä tahdon häntä pettää, kun korkoa ei tule kuin sata kahdeksankymmentä riksiä, eikä se tahdo riittää Tukholmissa. Lempo vieköön, hän kirjoittaa vähintäin kaksikuudetta kirjettä vuodessa, pitkiä arkkia harakanvarpailla laillisista oikeuksistansa, että hän menee jonakuna kauniina päivänä kuninkaan luokse. Niin, hän on jättänyt kaksi armorukous-kirjettä kuninkaalle, mutta nekään eivät ole auttaneet."
"Mitä minä voin siinä tehdä?" kysyi Rauhanen.
"Niin, katsokaas, se meni hyvästi niinkauan kuin vaimoni eli, sillä hän kun oli, niinkuin akka sanoo, hänen lihaansa ja vertansa, niin noukki hän murunsa Printfellille ja lahjoi Ollia veräjällä, niin ettei minulla ollut aivan paljo siitä tuntemusta. Mutta nyt saan minä olla pulassa yksinäni ja lukea hänen kirotuita harakanvarpaitansa. Ja niin minä saan kirjeitä hänen ystäviltänsä, mitä kaluja ne ovatkaan, jotka antavat minulle siveysnuhteita ja sanovat, että minun on tekeminen vanhalle kunnianarvoisalle ystävälle kumminkin oikein; ja on minun kärsiminen, kun minulla on laatikko täynnä postikuitteja, että hän on vuosittain saanut ennakkomaksua yli puolen toisen vuoden tulosta! Minä olen pyytänyt hänen muuttamaan pois Tukholmista, mutta kyllä kai, pääkaupungissa tahtoo hän olla; sillä siellä, kirjoitti hän viimeksi, asuu maan isä kuningas ja maan äiti kuningatar, ja jos ei muu auta, niin kumartaa hän kerran polvillensa niiden eteen, ja sen hän kyllä tekee, luulen minä. Mutta ei totta tosiaan tule enemmän kuin sata kahdeksankymmentä riksiä korkoa kolmesta tuhannesta Spolenin laskun mukaan, jos ei itse piru ole pannut pois merkkiä."
"Hm, mutta minä en voi käsittää mitä minun on tässä asiassa tekeminen".