"Antakaa minun nähdä."
"Niin, lakimiehet ovat ne tarkastaneet ja kaikki, jotka suovat minulle hyvää, ja kaikki sanovat kuin yhdestä suusta… Mutta se on sama. Vaan niin paljon minä tiedän, että minä olen seitsemänkolmatta vuotta hoitanut talouttani, ja jos ei vainaja olisi ollut niin heikko viimeisen tautinsa aikana, niin eivät ne olisi saaneet valtaa hänestä, sillä hän piti minusta niin paljon, kuin mahdollista oli, eikä mitenkään olisi tahtonut minulle niin pahasti, kuin nyt on käynyt".
"Miten kauan on rouva ollut leskenä?"
"Oi voi, kaksikymmentä vuotta!"
"No te siis olitte naimiseen mennessänne vaan lapsi, se ei mitenkään sovi yhteen," sanoi Rauhanen mielistellen.
"Eihän toki niin, kyllähän sen näkee että minä olen yli viidenkymmenen," virkkoi vanhus, jonka koko arvo oli kauniissa ulkomuodossa, ja joka ei paitsi kipua taitanut ajatella kukoistusaikaansa.
"Ei, todellakin katsoin minä teidän … niin, kenties neljänkymmenen vanhaksi, tahi vähän ylitse, sillä muutamat voivat pysyä ihmeellisesti. Niinpä sanoi inspehtoori Tamminen, että minä tuskin voin teitä huomata vanhemmaksi."
"Ohoh, sanoiko hän niin: Hän on muuten suvainnut minua nimittää 'akaksi,' kyllä minä tiedän."
"Se on tapahtunut pikaisuudessa, ja ilman sitä hänellä on tapana useasti sanoa: 'minun mummo vainajani,' 'minun akkani eläissä.'"
"Jopa jotain, Kaisa, hän ei ollut viittäkolmatta vuotta vanhempi kuollessansa; sen mahdan minä sanoa! No," pitkitti hän paljon leppeämpänä, "no, se on nyt niin, että veljeni poika on holhoojani, ja se voi mennä mukiin. Mutta hän tahtoo minua pois Tukholmista. Herra Jumala, miten kuitenkin täällä on hauskaa, se on toista kuin maaseuduilla."