"Hyvä asessori," alkoi Annette murtavalla tyvenyydellä, "olkaamme rehellisiä toisiamme kohtaan. Te tahdotte omistaa minun rakkaudetta, taipumuksetta; te tahdotte valtaanne ainoastaan minun itseni ja omaisuuteni…"
"Ei, ei niin, ei niin…"
"Me olemme vilpittömiä, herra asessori; te olette kieltäytyneet kaikista, paitsi tästä, ja ette siis tahdo enempää… Niin muodoin," pitkitti hän kun asessori vaikeni ja puri huuleensa, "niin muodoin on minun ajatukseni jälillä."
"Puhukaa, tuomitkaa kuin tahdotte, mutta älkää murhatko minua teidän jääkylmyydellänne."
"Minä en ole valitettavasti katolilainen, tässä maassa ei löydy yhtään luostaria, muussa tapauksessa tekisin minä luostarilupauksen; mutta minä voin uhrata itseni aatteen edestä, ettei olisi yhtään askelta onnettomuuden astuimilla, joita myöten menen ales hautaan. Naiminen teidän kanssanne on viimeinen askel, sitten ei voi mennä edemmäksi … tässä on käteni… minä olen teidän."
"Rakastettava!" huusi asessori ja tahtoi heittäytyä polvillensa, mutta
Annette esti sen ja sanoi:
"Jumalallisen edessä ihmisessä voidaan notkistaa polvensa, sillä se on kipenä Jumalasta, rakkauden edessä voidaan polvistua, sillä se on itse Jumala … mutta teillä ei ole kumpaakaan, siis teidän ei sovi langeta polvillenne. Tulkaa herra asessori, nyt menemme äitin luokse; hän on meitä siunaava."
Annette meni uljaana, mutta pää eteen painuneena, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua seisoivat he kamreerin rouvan edessä, joka Annetten pyynnöstä jätti he yksinänsä.
"Minä olen onnellisin kuolevaisista," sanoi asessori. "Me rukoilemme teidän siunaustanne."
"Ja minä," virkkoi Annette surullisesti nauraen, "rukoilen siunaustanne, hyvä mamma. Uhri on täytetty … ja uhria on siunattava."