Kamreerin rouva, jonka rehellinen sydän vihasi vilppiä vaikka se ilmestyisi kauniissakin muodossa, haki paperein seasta Lindner'in ystävällisen kirjeen, lähetetty Teljestä muuan kuukausi sitten. "Tässä on Lindnerin kuitti," virkkoi hän, "hän on oikea perillinen, hänen pitäisi saaman kaikki."
"Niinpä kyllä, jos mies ei olisi ollut yksinkertainen, mutta hän taitaa olla säyseä eläin, tuo maisteri Lindner."
"Minä luulen niin; hän ymmärtää lakia yhtä vähän kuin minä."
"Mutta toiset ymmärtävät sitä paremmin; niistä on moni rikas, ja heidän vaatimuksensa ovat kireimmät."
"Onko Lindnerillä täysi perintövalta omaisuuteensa?"
"Onpa niinkin! Jos minä olisin heti tietänyt, olisi pappa vainaja testamentin verosta lahjoittanut lämpösin käsin kaikki Annettelle, eroittaen pois myydyn talon; sillä pääomat ovat irtain omaisuus ja voidaan hukata, lahjoittaa, tahi miten mielitään, mutta testamentin tehtyä ja laillistettua ei asia ole autettavissa. Jos se ei olisi raastuan oikeuden pöytäkirjoissa, voisi sen tehdä mitättömäksi…"
"Ei herra asessori," sanoi rouva ja nousi kopeasti ylös, "mieheni tahtoa en suinkaan riko, vaikka kerjäisin. — Tee oikein … minä en tiedä jos se on oikein, vaikka asiamieheni niin sanoi; niin puhui mieheni viimeisillänsä — tee oikein minun tähteni."
"Erinomaista kun hän ei sitä ajatellut terveytensä päivinä."
"Hän selitti senkin," toisti rouva, "ei yhtään tahraa ole miehessäni. Hän ei ollut lakimies, mutta alkoi viimeisinä aikoina tutkia lakia, joka huvitti häntä. Muuan sana, jonka joku hänen ystävistään lausui, herätti hänen huomionsa, ja … ja siitä syystä hän ei tahtonut tehdä testamenttia, tarvittiin teidän suostuttamistaitonne ja hänen rakkautensa minuun ja Annetteen voittomaan hänen vastenmielisyyttänsä; mutta se on arvoton paperi, sanoi hän minulle, jos jollain toisella on parempi oikeus."
"Niin, hyvä mammani, toiveet ovat tosiaankin jotenkin synkät, mutta ne selviävät jos ei muutoin niin viivyttämisen kautta."