Kamreerin rouva meni sisään tyttärensä luokse, ja hänen synkeä katsantonsa ei johtunut omaisuutensa vaarassa olemisesta, vaan siitä että hänen petti ihminen, jota hän uskoi enemmän kuin omia ajatuksiaan.
Ja nyt hän näki miten hän kiinnitti Annetten siihen ihmiseen ja repi siteen, jonka rakkaus oli pyhittänyt. Hänen ankaran käsityksensä mukaan ei kihlausta voitu rikkoa, tekemättä todellista rikosta. Lupaus oli annettu Jumalan edessä, samoin kuin hän antoi miehelleen hänen viimeisillä hetkillänsä.
Hyvälle mummolle oli kiusallista nähdessään Annetten kirkastuneet kasvot, miten ilo säteili hänen silmistänsä, kun puhui Hjalmarin viattomuudesta. "Ja kun jälleen," mietti äiti, "käsität lupauksesi merkityksen, silloin et voi, et saa sitä murtaa … mutta oi, jos sinä sen taitaisit, Svaning ei ole ansiollinen nimittämään sinua puolisoksensa."
Rouva, saatuaan useain keskusteluin kautta valoa sekaantuneesta asiasta, antoi muuanna kauniina päivänä valjastaa vaununsa ja tuli Annetten luokse.
Vanhuksen kasvot olivat tyynet, vakavat, mutta kuitenkin tavallista valoisammat.
"Minä matkustan pois tänään, kenties viivyn huomiseen asti," sanoi hän Annettelle; "Dora ja katteinin rouva jää luoksesi, minä olen puhunut niiden molempain kanssa."
"Minne mamma matkustaa?"
"Maalle, lapseni, eräässä tehtävässä, jonka pappa jätti minulle ja jota minä olen viivyttänyt ylen kauan."
"Matkustakaa Jumalan nimessä, mamma!" kuiskasi tyttö ja suuteli äitinsä kättä.
Rouva sulki hänen syliinsä ja sanoi: "Lapsi, lapsi! Sinä et kadu minun tekoani."