"En milloinkaan, en milloinkaan, rakas mamma; minä näen teidän silmistänne että se on jalo teko. Niin näytitte silloin kuin otitte minun … ja silloin kun kerta juuri kuin nyt otitte minun syliinne, suutelitte otsaani ja sanoitte: sinä olet todella minun tyttäreni, silloin katsoitte niin päälleni … mutta ei milloinkaan sitten ennenkuin nyt. Jumala olkoon kanssanne mamma, matkustakaa hänen nimessänsä."
Hyvä mummo erkani hiljaa, ja vaunuin istuttuaan heitti hän vielä
Annetteen silmäyksen.
Hän seisoi ikkunan ääressä ja nyökkäsi ja liikutti huuliansa. Sanoja ei kuulunut, mutta äiti tunsi että tyttö sanoi; "matkustakaa Jumalan kanssa, mamma, Jumala siunatkoon teitä."
"Minä en tiedä miten se tulee," sanoi Annette Doralle, joka tuli heti nähtyään kamreerin rouvan vaunujen pois pyörivän, "minä en ymmärrä, Dora, mutta mamman matkustaminen ilahuttaa minua; minä tunnen itseni köykäiseksi kuin leivonen ja luulen leijailevani laulussa ja ilossa. Oi, Dora, minä en tiedä miten se tulee."
"Sinä olet koko ajan ollut niin iloinen."
"Ei, ei! Ei se ole mitään kuin nyt … nyt, oi nyt! Vaan miten se voi olla?
"No, tiedätkös mitä?" alkoi Dora, "minua oikein haittaa Rauhanen, hän tulee aikaisin ja myöhään ja…"
"Vai niin, oletko todella?"
"Niin, todella."
"Mutta jos…"