"Mutta…"
"Niin muodoin olen minä … sillä minulle on lähetetty täydellinen sukuluettelo … niin muodoin olen minä lähimmäinen, mutta se ei mitään merkitse, voitte olla rauhassa minulta. Kymmentuhat-riksiin olen minä tyytyväinen, kun minä ne saan lahjaksi; enkä minä ole milloinkaan aikonut vihata miestänne, sillä hän voi yhtä vähän siihen, ettei ollut suorasti etenevää sukua, kuin minä ollessani nyt niin sattumalta."
"Mutta," alkoi kamreerin rouva, "kun itse katsotte rahain jakamisen vääräksi, niin tulee teidän auttaa minua käyttämään oikeutta sen äärettömän perijäjoukon välillä, joka on kaikilta suunnilta kokoon käsketty."
"Niinkuin on sanottu, niillä ei ole oikeutta saada mitään," sanoi herra Lindner; "mutta minä hävittäisin teidän, jos ottaisin luopumukseni takaisin."
"Hävittäisin?" Ei, herra Lindner, minulla on säästettyjä korkoja, jotka riittävät minulle ja tyttärelleni."
"Koko asia on ilkeä; sillä todellakin on inhoittava nähdä miten sukulais joukko kuin nälkäiset korpit heittäytyvät kullan ylitse, kun joku toinen, heille aivan tuntematon ja väliäpitämätön henkilö, on sen koonnut kokonaan toista tarkoitusta varten, kuin heille antaaksensa."
"Ja teidän mielestänne on siis käräjöiminen lakkautettava?"
"Niin sanotulla sovinnolla, niin."
"Miten voitte te sovittaa minun lähes kolmen sadan henkilön kanssa, joista minä en yhtään tunne?"
"Sillä asialla on vastuksensa."