"Mutta nyt," alkoi rouva, "tunnen minä teidät, vaan en myönny teidän kieltäymykseenne. Teillä ei ole oikeus luopua laillisesta perinnöstänne, — mutta te voitte sen lahjoittaa."
"Minä?"
"Niin, juuri te, herra Lindner! Puhukaamme suorasti! Minä tahdon että te käytätte oikeuttanne."
"Erinomaista, rouvani; mutta kun niin tahdotte, perintö on minun," sanoi herra Lindner ja repi palasiksi luovuttamuskirjeen. "Nyt olen rikas, vaan mitä sitte teen?"
"Se johtuu teistä."
"Teidän käytöksenne on merkillinen, rouvani," toisti herra Lindner, "mutta minun näyttää teille kenties vielä merkillisemmältä, kenties se on väärin, mutta minä olen suuttunut niihin ihmisiin. Tiedättekö mitä, ne pelkäsivät enimmin että minä peruuttaisin luovutukseni, ja seuraus siitä pelosta oli, että minulle luvattiin yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista. Yksi osa tahtoi jakaa keskenänsä, toinen antaa toisellensa arvopapereita. Minulle on tarjottu virkoja — kunnioittavia toimia — ja esitetty kunniamerkkejä, kun vaan antaisin kieltäymykseni pysyä. Se on alentavaa, tahi mitä?"
"Niin, ei se ole suora tie."
"Ei, rouvani, ei laisinkaan suora tie, vaan koreasti mutkallinen."
"Te päästätte siis minun käräjöimästä korkoja?"
Herra Lindner nauroi lempeästi ja sydämellisesti; näkyi selvästi että tuo soma mies nauroi mielellänsä.