"Niin, katsokaamme, rouvani, jos voimme sopia, koettakaamme. Se on kuitenkin erinomaista," lisäsi hän vakavammin, "että juuri rikkaat, jotka eivät tarvitse saalista, ovat näyttäytyneet huolellisimmaksi ettei se menisi pois käsistä; mutta köyhät ovat kirjoittaneet … luonnollisesti joukko roskaväkeä pois luettuna … ovat anoneet vaan laillista oikeuttansa. Tässä näette kirjeen."
Herra Lindner otti eräästä laatikosta suuren joukon säännöllisesti kirjainjärjestykseen pantuja kirjeitä.
"Tässä esimerkiksi erään köyhän komministerin Norrlannista. Siitä minä pidän. Kuulkaapas:
"Herrani!
"Minua on kehoitettu lisäämään erästä palkintosummaa teille, ettette sekaantumisellanne leskirouva Milleriä vastaan riitaan pannussa perintö-asiassa riistäisi meiltä oikeuksiamme. Mutta se on kuitenkin selvä, että jos teillä on yksinänne oikeus perintöön, niin meillä ei ole mitään — ja sillä se on lopussa. Siis en minä anna yhtään apua. Koko asia on minulle vastenmielinen, ja jos ei se olisi poikani tähden, en olisi laisinkaan siihen sekaantunut. Kuitenkin, kun hän nyt on täysi-ikäinen, saa hän kotiin tultuansa ja saatuaan nähdä asiakirjat itse määrätä. Hän päättää luultavasti samoin kuin minä, ettei Herran palvelijan ole sopiva antaa lahjoja.
Nöyrimmästi
Sakarias Rauhanen,"
"Sitä voi nimittää sanoiksi eikä virsiksi; näkyy selkeästi että hän katsoo minun herättäneen palkinto-ehdotuksen. Sitä miestä minä suosin. Onko teillä velkakirjoja ja sellaisia kanssanne?" kysyi herra Lindner; "tahi tahdotteko että minä haastan teitä, saadaksi asian selvälle tolalle … se olisi kenties paras."
"Kenties."
"No hyvä, pitää tapahtuman. Mutta sitten ovat rahat minun ja teidän yhteisesti, ja niin … tiedättekö mitä minä tahdoin sanoa?"
"Minä arvaan … ja sitten teemme me…"