"Ei, ei, ystäväni, ette tarvitse kiittää; vaan miten tehdä aiotte?"
"Minä en ole sitä todellakaan ajatellut. Teidän ylhäisyydellänne on kenties joku neuvo, joka sopii kunniallisen miehen seurattavaksi. Jos teidän ylhäisyytenne tahtoisi armossa että…"
"Niin, minä luulen että rehellisin on puhua suorasti syyt teidän mietinnöihinne, sanoa, niinkuin totuus on, että te rakastatte tyttöä ylen paljon vetääksenne häntä piiriin, jossa hän kenties tuntisi itsensä onnettomaksi; että te… Sanalla sanoin, te voitte viivyttää asiata ja jättää tyttö vapauteensa niin kauan, sillä kenties hän voi saada etuisan naimisen, jos te ette estä. Jos hän rakastaa teitä, josta minä olen vakuutettu, niin tulee siitä kaksinkertainen ilo, kun te toiveittenne mahdollisesti selittyä tarjoatte hänelle kätenne."
"Teidän ylhäisyytenne hyvyys on osoittanut minulle tien pois sokkeloista, mutta kysymys miten todesti ja sydämellisesti on se tarkoitettu, on kuitenkin vaikea esittää, haavoittamatta tuon rakastettavan herkkäluuloista sielua. Minä huomaan velvollisuudeksi niin käyttäytyä, olkoon se miten tahansa vaikea; mutta tietoisuuteni vahvistaa minua, jos minä horjun."
Vanha ylhäisyys tarkoitti tosiaankin hyvää suosikillensa, sillä hän ei tahtonut onnettoman naimisen ja siitä johtuvan köyhyyden kautta nähdä poikkileikatuksi sitä rataa, jonka hän itse oli avannut ja tasoittanut.
Asessori puolestansa tunsi kuin kuorma olisi nostettu pois hänen rinnoiltansa; mutta hänellä oli nyt kaksi muuta murhetta, nimittäin että rouva Millerille jälleen lähettää ne rakkaat sukulaiset, jotka hän oli herättänyt vastarintaan, ja että soveliaalla tavalla, itse siinä näkymättä, purkaisi kihlauksen Annetten kanssa.
Ensimäinen murhe vaikutti että hän samana iltana lähetti koko tukun kirjeitä, sisältäen että asia on jo niin selinnyt, ettei mitään muutosta ollut toivottavana, ja että asessori oli saanut tietoonsa että Sidenkronat silmukalla olivat oikeita perillisiä; asia ei siis ollut mitenkään autettavissa.
Asessori ei ollut saanut mitään selkoa tapausten viimeisestä kehityksestä, mutta luuli tietävänsä kaikki, kun hän vanhan tavan mukaan arveli rouva Millerillä olevan suuren luottamuksen häneen, että paikalla sanoisi kaikki. Niin ei, kuten olemme nähneet, ollut kuitenkaan laita; sillä tuo hyvä mummo oli päin vastoin alkanut päättömästi epäillä entistä lemmikkiänsä, ettei hän enää uskaltanut hänelle mitään puhua.
"Kas niin, nyt on se asia ratkaistu," mutisi Svaning, kääri kokoon aukileikatut kirjeenpäällystät ja heitti ne paperikoriin; "nyt on toinen käsillä.
"Se toinen? No sillähän ei ole mitään hankaluuksia itsessänsä, mutta minä en voi sitä peräyttää. Siis en minä saa, kun mietin asiata, herättää kysymystä; että hän arvelematta antaa minun mennä, siitä ei ole epäilemistä. Hän oikeastaan vihaa minua, Jumalan kiitos … mutta hän on kavala … kavala kuin vaimot aina ovat. Hän käsittää minun tukalan tilani, oivaltaa että minä mahdollisesti … mutta hän tahtoo olla kuin pyhimys; hän tahtoo että minä panisin asian alkuun.