"Sinun sulhaisesi, Annette, tahtoo että menette naimiseen kuukauden kululla."
Annette vaaleni ja rupesi vapisemaan.
"Niin, rakkaani, sinä et voi ihmetellä että minä palan ikävyydestä sulkea sinun rinnoilleni."
Annette astui takaperin ja kuiskasi: "Ei milloinkaan!"
"Ei milloinkaan? Kuulinko minä oikein?" virkkoi asessori ja meni vuorostaan askeleen takaisin; "hän on siis Annette, joka rikkoo, se on hän, mamma, en minä… Ei milloinkaan."
Annette vaipui tuolille ja piti kättänsä silmäinsä edessä, ikäänkuin välttääkseen sulhaisensa ilkeitä silmäyksiä.
"Annette," alkoi asessori hellästi, "minä kuulin ehkä väärin, sano! minä kuulin väärin? Sinä et taida, sinä et voi sysätä ihmistä luotasi, joka niin hiljaa, niin kärsivästi, niin uhraavasti rakastaa sinua kuin minä."
Annette, joka piti varmana että Svaning vaan oman voiton pyynnöstä rakasti häntä, alkoi sitä epäillä. Sehän oli selvä todistus että asessori rakasti häntä, todistus että hän loukkaisi häntä peruuttamisellansa syvästi.
"Ei," huokasi Annette, "minä en tahdo sanoa ei milloinkaan; mutta minä tunnustan, Svaning, että olisi ollut paras, jos emme koskaan olisi joutuneet kihloihin. Sinä tiedät paraiten minkälaisessa tilassa minä annoin suostumukseni."
"Tiedänpä niinkin, rakkaani, tarkoitus ei ollut kuitenkaan että ikuisesti olisimme ainoastaan kihloissa. Ja … ja sinä tiedät hyvin että minun täytyy tehdä päätös, ja nyt; se mahtaa menettää sinun rakkautesi ja kenties minun henkeni, mutta minä olen päättänyt että meidän pitää oleman naimisissa kuukauden kululla … tahi loppu asiasta."