"Mutta täti kulta," muistutti Dora, kenenkään häntä pyytämättä, "eihän täti voi pitää häitä ennen murhevuoden loppua?"
"Enpä niin teekään," sanoi kamreerin rouva päättömästi, "menköön asia miten tahansa."
"Murhevuosi, murhevuosi, hm, se on … vaan ei se vaikuta mitään asiaan. Mutta sama se, minä olen päättänyt, murhevuosi ei ole mikään laillinen este; minä tahdon Annetten vastauksen huomenna … minun kohtaloni on ratkaistu."
Näin sanoen otti hän hattunsa, suuteli rouvan ja Annetten kättä, heitti tutkivan silmäyksen Doraan, joka aivan viatonna istui siinä ja nosti töppänenänsä ilmaan, sekä meni ja sanoi:
"Huomenna odotan minä tuomiotani… Älä pidä minusta lukua … anna minun musertua, jos niin tahdot, Annette, sillä se on parempi kuin sieluntuskaan kuoleminen, jota kipua ei kukaan toinen, kuin hän joka on sen tuntenut, taida kuvailla itsellensä."
"Rakastaako hän tosiaankin minua itseni tähden," sanoi Annette hänen mentyänsä; "olisinko minä tehnyt väärin?"
"Väärin? Ei, Annette kulta, lähetä hänelle huomenna rukkaiset … parempaa hän ei pyydä; anna hänelle huomenna rukkaiset … ja niin se asia on lopussa."
"Mutta miten voit sinä uskoa…"
"En minä usko mitään, Annette kulta, mutta minä näen sen hänestä, hän tahtoo päätöstä, vaan ei itse peruuttaa, sen näin minä, sillä ilo loisti hänen silmistänsä, salainen riemu kuin sinä sanoit ei milloinkaan. Ja kuin sinä peruutit sen sanan, ajattelin minä: annas olla että tuo hyvänluontoinen ihminen nyt sanoo jaa … ja niin tulin minä suruvuoden kanssa."
"Siinä teki Dora aivan oikein," huomautti rouva, "sillä minä en myönny minkäänlaisilla ehdoilla häiden toimiin murhevuoden ajalla, ja puuttuu vielä kolme kuukautta."