"Ah, eihän se saa hammassärkyä, mamma pieni, ja he saavat panna oven kiinni kunnolla."
"Niin, mutta muutos siihen kuitenkin pitää tulla, se on aivan liian arvokas mööpeli; ja kyllä minä muistan, että piaano, jonka sain heti mentyäni naimisiin Bernhard vainajan kanssa, turmeltui täysin sillä tavalla."
"Niinkö, mamma? Ja minä kun hankin torppareita ja renkejä, jotta saisin tuon raskaan esineen onnellisesti paikalleen, pitääkö minun taas pyytää heidät tänne avuksi?"
"Se lienee kuitenkin välttämätöntä."
"Hm, katsos millaisia kengänkoron jälkiä pitkä Antti jätti keskelle salin laattiaa, vaikka levitin mattoja heidän kuljettavakseen, mutta kas, tietysti täytyi hänen ottaa askelia sivulle. Mutta olkoon! Muutoin, äiti, kaikki on upeaa ja hyvää."
"Niin, aika kaunista," virkkoi äiti katsellen tutkivasti ympäri huonetta.
"Hjalmarin ostama verhokangas on oikein kaunista ja näyttää komealta, kun se sijoitetaan hyvin … toisin sanoen, juuri niin kuin se nyt on," lisäsi Dora naurahtaen. "Mutta katsohan tänne, äiti, keittiöön; eikös täällä ole aika paljon kuparia ollakseen niin uusi talous, ja vuolukivisiä patoja keittämistä varten. On suuri vahinko, ettei täällä pohjoisessa kasva kirsikka, sillä vuolukivipatoja syltyn keittämiseen olisi kyllin. Ja tietääkös mamma, aion tehdä oikein suuren keitoksen vadelmahilloa, se varmaan menisi kaupaksi Tukholmissa; katsotaan, eipä Fredrikssonilla ole paljon ja sitäpaitsi se ei saisi pilaantua; kyllähän me kaikki tulemme kerran vanhoiksi."
Pikku rouva oli siis järjestänyt kaikki kapteeni Hjalmarin uudessa taloudessa ja hän oli sydämellisen iloinen heidän tullessaan.
"Kas näin, Annette, meidän tulee asua," sanoi Hjalmar, kun hän vei vaimonsa sisään kauniisiin, vaikkakin vaatimattomiin huoneihin. "Katsopas! Tuolla järven toisella puolella, metsän takana näet ylempänä toisen järven ja sitten metsiä, jotka ylettyvät kauas, kunnes ne muuttuvat sinisiksi ja näkyvät vain sumuna. Näetkös?"
"Kyllä, Hjalmar, tuon tunnen ennestään jo lapsuudesta asti."