"Näetkö valkoisen pisteen ikäänkuin risaisen pilven pistävän esiin sinisen sumun toisella puolella?"
"Kyllä."
"Se on Joutsentunturi, siellä on Joutsenvesi ja mökki."
"Ah, minä näen siis Joutsentunturin! Sinne minä haluan aina katsella, kun puulusikka haluaa olla hopealusikka… Oi Hjalmar," lisäsi hän ja hypähti miehensä kaulaan, "voi, jos minä joskus lankean entiseen vikaani, etten halua näyttää siltä mikä olen, jos sinä, rakastettuni, huomaat, että haluan laittaa väärän hopeoituksen, joka peittää oman luontoni; jos … jos, sanalla sanoen, unohdan itseni, vie minut silloin tuohon ikkunaan mutta älä sano mitään, vaan katso minua ainoastaan silmiin, uskollisesti, lempeästi, kuten aina teet — ja minusta tulee viisas jälleen, oma vaatimaton vaimosi; lupaa minulle se."
"Jaha, kas vain, niin juhlallisesti he syleilevät toisiaan," virkkoi Dora, joka tuli juuri sisään. "Siinä näemme tosiaan kapteenskan, joka ryhtyy romanttiseksi, sen sijaan että … niinkuin minä tein heti; minulla ei ollut aikaa seisoa syleilemässä miestäni."
"No, Dora, mitä teit sen sijaan?" kysyi Hjalmar nauraen.
"Niin, minä katsastin ruokakomeron ja vintin ja kellarin ja navetan ja puutarhan, ja Fredrikssonkin sai luvan seurata mukana; sillä silloin hän sai lopultakin tietää, että vintti oli kattoparrujen alla ja kellari lattian alla, mistä (niiaten) kapteeni ei juuri ole ottanut selvää epätoivossaan."
Hjalmar hymähti ja sanoi: "Olet aina oikeassa, Dora."
"Oi kyllä, reivi M. kertoi minulle oikein hauskan tarinan, miten kapteeni oli ollut ihmisistä onnettomin; me nauroimme tosi paljon. Mutta nyt täytyy Annetten katsella ympärilleen; jätä nyt Hjalmar rauhaan, että hän voi tarkastaa nahkasohvalla varustetun huoneensa; lupaan, että siellä olevat mööpelit ovat tukevia."
Annetten täytyi seurata nuorta ystäväänsä.