"Mahtaakohan tuolla luutnantilla olla tarkoitus?"
"Tarkoitus? miten sitä voit kysyä? Tyttö on, veljesten välillä sanottu, vähintäin sadan tuhannen riksin perijä, ja se voi olla kyllä hyvä köyhälle luutnantille… Satatuhatta ja sievä ulkomuoto, ne eivät ole pieniä muruja".
"Mutta mies on henkilö, jonka tuskin kukaan tuntee".
"No, lieneepä niin. Hän on luutnanttina pohjoisessa päin, tahi jossain rykmentissä Lapinmaalla".
"Hm!' Eihän tyttö tahdo muuttaa sinne! Niin ihana ruusu pitää olla pääkaupungissa".
"No, ei ruusu siellä huonosti jaksaisi, sillä Arvid on kertonut, joka muuan vuosi sitten matkusti pohjoistietä Norjaan, että ylähällä on hyvin kaunista väkeä. Siellä kasvaa kukkia tuvassa, sanoi Arvid, ihanampia kuin Vergianin puutarhassa; ha, ha, haa!"
"Nyt alkavat ne taas tanssin; tulee aivan raivoiseksi noille Lapinmaalaisille", virkkoi pieni mies, jolla riippuivat suuret kultavitjat rinnalla.
Molemmat ystävät erosivat, ja pitkä "kaikkitietävä" kuiskasi toiselle ystävälle: "Mahtanet uskoa että pieni Pierro on aivan hurmaantunut Millerin tyttäreen, Pierro raukka, ei Jumala saattanut itsellensä suurta vaivaa luodessaan hänen maallista majaansa; siinä kohdassa on hän melkeen oma luomansa; hän on vähäinen, rattoisa mies, meidän Pierro".
"Me ivaamme häntä!"
"Eikö mitä, pikku Pierro on viisas kappale… Minä esittelen hänen, hänellä on hyvä tapa käyttäytyä … ja vaikka hän onkin pieni ja, niinkuin vahtimestari Sundström vainaja raastuvan oikeuden kolmannessa osastossa sanoi: vaikka hän on pieni ja 'halvan näköinen', sanoi vahtimestari Sundström, kykenee hän miellyttämään naisia".