"Te olette hyväntapaisia lapsia, molemmat", muistutti äiti, "kun vaan opitte luettavanne, mutta se käy, Jumala paratkoon, hitaasti".
"Niin, minulle ei anna milloinkaan rauhaa Antti", sanoi tyttö. "Nyt et saa katson minuun, Antti, sillä silloin minulta kaikki sekaantuu".
Syntyi äänettömyys, sillä Annan piti lukea, mutta nuo vilppaat, siniset silmät eivät voineet kiintyä kirjojen mutkikkaisiin kirjaimiin. Tuokion perästä sanoi hän:
"Tiedätkös, Antti, sinä et milloinkaan ole kuullut satua Joutsenen poikasesta. Mummoni puhui siitä monta kertaa, ja minä olen usein miettinyt enkö sitä muistaisi; nyt tuli se kuin lentäen luokseni".
"Niinkuin joutsenen poika", huomautti Antti nauraen.
"Se ei ole naurettava. Äiti muistaa aivan hyvin, sillä mummo puhui sen useasti… Se on erittäin miellyttävä satu."
"Niin, minä muistan että mummo jutteli teille monta satua. Miten se oli
Anna?" kysyt äiti enemmän ilahuttaaksensa tyttöä, kuin sadun tähden.
"Vai niin, äiti tahtoo sen kuulla, huomaatkos sitä, Antti!" virkkoi tyttö jonkinlaisella mielen ja näön arvoisuudella. "Niin oli kerta niin … ei, niin se ei ollut … niin että … no niin, se on satu; nyt sen muistan".
Ja tyttö kertoi tavallansa seuraavan pikku sadun:
Nuoresta Joutsenesta.