Monta — monta Herran vuotta sitten oli täällä Joutsenveden rannalla pieni tupa, jossa muuan köyhä leski ja hänen poikansa asuivat.
Huoneessa vallitsi suuri köyhyys, ja jos leski ei olisi kehrännyt rohtimia ja ansainnut niillä vähän rahaa, ja poika onkinut ja asettanut loukkaita metsälintujen eteen, eivät ne olisi voineet elää.
Tuo pikku järvi on aina kuin kirkas kuvastin, sillä tunturi ja metsä estää tuulen sinne puhaltamasta, ja keltaiset ja valkoiset nipukat uivat sen pinnalla.
Poika istui aina suuren kiven päällä veden syrjässä, te tiedätte, ja heitti ongensiimansa ulpukkakukkain väliin ja nosti ylös hopeankiiltäviä kaloja, jotka hän laski pieneen koriinsa ja kantoi äitillensä, niinkuin Antti tekee. Keväällä, heti auringon sulattua viimeisen jääkappaleen järvestä, istui poika kivellä veden laidassa ja onki; mutta hän katsoi ani harvoin pikkuista kuoripoloa, joka nyökki ja nyökki kynällänsä vedenkalvossa, ja jos kala näppäsi, hän tuskin sitä huomasi, ennenkuin se alkoi kiitää siiman kanssa. Vasta sitten hän muisti työnsä, sillä sitä ennen hän lakkaamatta silmäili tuon pienen järven eteläpäähän, ikäänkuin hän olisi odottanut sieltä jonkun tulevan. Niin sai hän odottaa kauan. Mutta muuanna ihanana aamuna, juuri kuin ensimäiset kultasäteet kimelsivät kukkuloilla, metsässä ja vedessä, kuului suhina korkeudessa, niinkuin myrsky olisi tullut, ja joutsenparvi lenti sinilaelle ja laukuili yhä ahtaampaan piiriin, alituisesti laulaen järvellä, kunnes se vihdoin laskeutui veden tyynelle pinnalle. Joutsenet tunsivat aivan hyvin tuon pienen, vaalean pojan, jonka ne näkivät joka vuosi istuvan kivellä ja joka joutsenia oli nimittänyt nimeltään. Ja ne uivat hänen luoksensa ja taivuttivat komeita kaulojansa, ikäänkuin tervehtien pientä ystäväänsä ja kysyen, miten olet voinut sen jälkeen kuin viimeksi sinun näimme.
"Minä olen ollut kovin kipeä, rakkaat pienet joutseneni", sanoi poika, "kovin kipeä, mutta katsokaas, minä en voinut kuolla, vaan tulin taas tänne ainoastaan teitä nähdäkseni."
Niin puhui vaalea poika, sillä joutsenet olivat hänen ainoat ystävänsä täällä maailmassa, hänen ainoat tuttunsa.
Joutsenet jäivät koko kesäksi Joutsenveteen ja hautoivat munansa poikasiksi saarella, joka oli aivan vastapäätä sitä kiveä, jolla poika tavallisesti istui; mutta syksyllä valmistautuivat ne matkalle.
Kun tuli synkkä ja kolea ilma ja kylmä vihmasade putosi taivaalta ja teki tuhansittain tuhansia renkaita veteen, kokoontuivat joutsenet, ja väkevimmän merkin annettua, kohosivat ne voimakasten siipeinsä kannattamina ja lentelivät yhä avarammissa piireissä ylös harmaalle taivaalle, johon ne pian katosivat hajaantuneitten pilvien sekaan, jotka kiitivät yli puitten latvain ja lakasivat vuorten sivuja rääsyillänsä. Silloin alkoi poika katkerasti itkeä, sillä hänen ystävänsä matkustivat, ja pitkä ja ankara talvi lähestyi ilmanvetoista majaa, johon talvi hengitti jokaisesta raosta ja kurkisteli rikkinäisten ruutujen lävitse.
Niin istui hän eräänä syksy-iltana järven laidassa kivellä ja itki, jolloin kuuli hiljaisen kahinan.
Oi! Hän tuli jotenkin iloiseksi, uskotteko sitä; sillä se oli poikajoutsen, joka ei jaksanut seurata vanhoja. Hän huuteli kaunista poikasta, joka enemmän ylönannettu kuin hän itse, ui vedenkalvolla, ja joutsen tuli ja hiipi pojan rinnoille ikäänkuin suojelusta saadaksensa.