"On jo valmis, mamma kulta!"
Molemmat työtelijäät ihmiset istuivat sohvapöydän ääressä niin onnellisina, kuin joku muu Tukholmissa, ja Dora käytti tilaisuutta katsoaksensa salavihkaa ikkuna-eteisen takaa kadulle, sillä hän ei hyväksynyt jos joku hänen näkisi, kaikista vähimmin kadun toisella puolen oleva tyttö, joka oli pöyhkeästi vaatetettu ja jonka sohva lepäsi aivan ikkunan kohdalla, niin että hän sai nähdä kaikki. Kahvin juotua, joka tapahtui jonkinlaisella juhlallisuudella — sillä se oli sunnuntai — valmistautuivat molemmat naiset menemään kirkkoon. Oi, miten Dora raukan kappa oli huonohko ja vanha, ja erosi silmiin pistävästi alhaisesta mutta kuitenkin sievästä hatusta, jota kaunisti kukka, jonka kanta ei ollut onnistunut ja sen vuoksi käytettiin kotona; mutta Dora ei edes ajatellut kulunutta päällystakkiansa, vaan meni sievästi ja vakavasti äitinsä vierellä, jonka kappa näytti paremmalta, vaikk'ei suinkaan loistavalta.
Niin viettivät he pääkaupungissa hiljaisesti säästävää elämää, ilman erityisittä suruitta, mutta paljon iloa nauttien; sillä jonkun kerran — ainoastaan joku kerta — menivät he sulkuin ulkopuolelle ja katselivat kaupungin varsinaista alaa. Dora sai nähdä kuninkaallisen perheen ulos matkustavan ja kumartaa kuningaattarelle, joka kumarsi melkeen suorastaan hänelle, niin että hän punehtui.
Muutaman kerran, vaikka kovin harvoin, joutuivat he sunnuntai-iltoina Eläintarhaan, kävelivät siellä käsi kädessä ja iloitsivat vilisevän kansan paljoudesta, soitannosta, joka kuului teaaterista ja useista upeoista vaunuista, mitkä vierivät monilla eri teillä.
Mutta heidän rauhallinen onnensa sai raskaan kohtauksen, äitin sairastuissa muuanna talvena. Kyllä hän alkoi parata, kun piirikunnan köyhäinlääkäri kävi häntä usein katsomassa ja antoi lääkkeitä, joita Dora jakoi hänelle. Mutta hän parani erittäin hitaasti ja mamman tyhjentymätön rahalaatikko tuli tyhjäksi, huolimatta Doran ahkeruudesta, valvomisesta ja rukouksista.
"Et sinä saa valvoa niin paljon", sanoi äiti, "sinä et saa polttaa niin kauan yöllä lamppua, sinä heikonnat silmäsi".
Dora valitti nyt ensi kerran köyhyyttä.
"Olisiko mulla oma huone, niin olisin saanut valvoa ja tehdä työtä; sillä muutoin ei meillä ole mitään ja mamma tarvitsee lihakeitosta".
Siellä lepäili suuri joukko kukkia valmiina, mutta ne jotka tavallisesti niitä ostivat, eivät huolineet, sillä eiväthän ne olleet näet mieleisiä. Toiset olivat tuottaneet maahan tukuttaisin niin nimitettyjä ranskan kukkia, Jumala tiesi missä valmistetut; ja ne menivät kaupaksi, sillä haluttiin niitä, vaikka huonompia kuin oman maan kukat. Doran kukilla oli aina se vika, että olivat kotona tehdyt, köyhän lapsen valmistamat, jolla oli kipeä äiti, eikä rikkaan kauppayhtiön toimittamat. Niin muodoin oli se arvoton pääoma.
Silloin juolahti Doran mieleen tarjota ensi kerralla itse teoksiansa kaupaksi, ja hän mietti raskaalla sydämellä mihin menisi. Hän ei tuntenut ketään, sillä köyhä perhe ei seurustellut kenenkään kanssa, paitsi erään vanhan rouvan, joka oli yhtä köyhä kuin he itse. Hän oli täti Printfell, muuan mummo, joka eli jollain pääomanlaisella, jonka korko ei tahtonut riittää ja jota paitsi sitä, niinkuin hän väitti, ei säännöllisesti maksanut hänen veljensä tyttären mies.