"Se vierashuone," mietti hän itseksensä, "näytti minusta muodostetuksi sellaisen asunnon mukaan katteinin virkatalossa."
PITKÄMATKAINEN TERVEHDYS.
Annette säpsähti kun Hjalmar muuan päivä sen jälkeen astui huoneesen. Hän istui syvissä keskusteluissa äitinsä kanssa. Hänen silmänsä olivat itkeneet, koko ulkomuotonsa muuttunut. Jotain arkaa ja samalla surettavaa näkyi hänen olossansa; ne muutoin ihanat, puhuvat silmät hehkuivat. Hän ei ollut itsensä kaltainen. Hän kääntyi pois Hjalmarin lähestyessä, tervehti hätäisesti ja meni jonkin tekosyyn varjossa ulos.
"Annette raukka pelästyi muuanna iltana," virkkoi rouva vihdoin; "oi — niin te tiedätte jo kaikki — hän on todellakin köyhän perheen tytär Norrlannista; me olemme ottaneet hänen omaksi lapseksemme."
"Niin, minä tiedän, mutta miksi hän sitä häpeää?"
"Te voitte helposti huomata, hyvä Hjalmar … te suotte anteeksi kun niin sanon, sillä Annette on antanut minun ymmärtää … ja tällaisissa asianhaaroissa ei minulla ole mitään vastustettavaa. Mutta, mitä te arvelette, nyt ovat hänen äitinsä ja veljensä tulleet tänne … isä on, Jumalan kiitos, kuollut… Mutta hänen äitinsä ja veljensä ovat," toisti rouva, kun Hjalmar ei näyttänyt tahtovan vastata; "ja, Jumalani, ne ovat aivan mukaumattomia. Raukka Annette kultani! — Te voitte hyvin kuvailla itsellenne," alkoi taas rouva, kun Hjalmar ei tahtonut yhdistyä huudahduksiin eikä vastauksiin, "nyt voitte kuvailla itsellemme miltä äiti näyttää: hyvänluontoinen, huonosti vaatetettu, siivoton talonpoikais-ihminen, joka tulee tänne koko kahdeksankymmentä peninkulmaa tervehtimään tuota tyttö raukkaa. Hän tahtoi nähdä häntä ennen kuolemaansa, ja… Jumalani, voittehan kuvitella itsellenne … missä Annette taitaa alkaa ja lopettaa hänen kanssansa? Hän asettautui pitämään puhetta, hänen tulisi aina muka pitää Jumala silmäinsä edessä, joka kuului niinkuin me emme olisi tyttöä hyvästi kasvattaneet. Ja Jumala tietää, jos äidin rakkaus ja siunaus tekee hyvää lapselle, niin olen minä hartaasti, sydämellisesti ja vilpittömästi rakastanut häntä kuin omaa lastani, vaikk'en minä alussa oikein hyväksynyt Millerin tuumia. Mutta hän on tullut lapseksemme ja on liittynyt meihin niin hellästi, niin sydämellisesti… Mutta nyt tulee äiti pitämään kauniin puheen. Luonnollisesti ei Annette voinut uskoa muuta kuin että äiti tahtoi nauttia meidän hyvinvointia; ja kun on välttämätön niin pian kuin mahdollista päästä niistä molemmista, äitistä ja veljestä, joka on pitkä, sangen säädyllinen talonpojan renki, ei muu ollaksensa, niin tahtoi Annette antaa mummolle vähän rahaa ja pyysi hänen ei puhumaan mitään oloista. Sehän oli luonnollisin maailmassa."
"Suokaa anteeksi, rouva kulta, sitä minä en katso luonnollisimmaksi maailmassa," muistutti Hjalmar.
"Miten niin? Pitikö hänen lankeaman äitinsä kaulaan ja kiittävän häntä? … mistä? Mutta tapahtuipa enemmänkin; mummo alkoi itkeä ja pitämään hälinätä, ja veli nauroi katkerasti, otti äitinsä käteen ja sanoi: Anua, tunnetkos taas puulusikan. — Ja niin ne menivät."
"Ja Annette ei ole jälleen heitä nähnyt?"
"Ei, ei; mutta hänen täytyy nähdä. Me olemme lähettäneet sanan että he tulisivat tänne; mutta veli on vastannut että Annalla ei enää ole äitiä eikä äitillä Annettea… Ja tyttö raukka on toivotonna. Mitä meidän on tekeminen? Jos Miller tämän tietäisi … mutta hän on, Jumalan kiitos, maalla … niin ei kävisi laisinkaan hyvin; hän ei suvaitse muita viittauksia, kuin että Annette on meidän todellinen tyttäremme."