"Erinomaista; mutta mitä pahaa siinä on että äiti on köyhä; vaikkapa hän olisi köyhä siitä sivistyksen muodostakin, jonka me katsomme parhaaksi! Niin, vaikkapa vanhempani olisimme langenneita olentoja … ovat ne kuitenkin minun vanhempani, ja velvollisuuteni on tunnustaa ne siksi, vaikka en taidakkaan ilahuttaa, lohduttaa ja auttaa niitä."

"Te ette siis hyväksy Annettea?"

"En, minä en voi hyväksyä."

"Sitten ette häntä rakastakkaan niin suuresti, kuin hän luulee."

"Oi, hyvä rouva, juuri sentähden, kun minä rakastan häntä niin paljon, tahtoisin minä että hän olisi tunnustanut ja niinkuin sanoitte, syleillyt äiti-raukkaansa. Ei tavaroilla ja kullalla eikä kaiken maailman jaloudella tulla äitiksi, vaan se ostetaan silloin, kun leikitään ymmärtämättömän lapsen kanssa ja ilahutetaan itsiään sen ensimäisellä naurulla."

"Siinä olette oikeassa," huokasi kamreerin rouva, muistaessaan oman Annettensa, "siinä olette oikeassa; mutta tyttö raukka on kuitenkin lohdutonna; hän luulee joutuvansa lauluksi kaupungissa ja … minä pelkään että niin tapahtuu."

"No mitä vielä?" Voipiko kaupunki sanoa muuta, kuin että Annettella on köyhä äiti, joka tahtoi nähdä häntä ennen kuolemaansa? Se tulee puheen aineeksi, se on tosi, mutta sen voi Annette tehdä vahingottomaksi. Ei kukaan tarvitse hävetä vanhempiansa, paitsi hän, joka vaipuu niitä alemmaksi; joka korkenee niitä ylemmäksi, voi rehellisesti tunnustaa: Niin, vanhempani ovat köyhät, vieläpä viallisetkin, mutta minä en saa niitä tuomita."

"Tosi, aivan tosi; mutta … kuitenkin, saamme nähdä mitä aika vaikuttaa."

Annettella oli kamarissansa kovin raskas hetki; oli taistelu lapsen sydämen vaiston ja väärän sivistyksen välillä ylivallasta. Se oli kilpailu metsien suhinan jo valhettelevain hyvien iloisten soittokappalten välillä, kumpi niistä häiritsisi äänellään toisensa. Se oli taistelu, jonka loppupäätös oli melkeen ennalta tietty. Jokainen huonekalu tuossa kauniissa kamarissa, jokainen poimu ikkunaverhoissa, kirkas kuvastin ja kimeltelevät kristallit, kaikki tukivat järkeä, joka koko yhdentoista vuoden ajan hyväksyi määrätyn, mutta kenties väärän suunnan.

Annette ei ymmärtänyt kuin kristitty korottautua yli kohtalonsa ja rakkauden ja tottelevaisuuden voitonmerkki otsassansa, Jumalan nimessä, seurata sisällisesti varoittavaa ääntä — hän tahtoi voittaa kuin pakanallinen Aspasia ihanuudellansa, kenties myös älyllänsä, jota tuo mairitteleva joukko oli saattanut hänen ylen korkeaksi arvaamaan. Hän arvosteli ihmisiä väärin nurjasti sivistyneitten esimerkistä, joita hän oli kohdannut — ja niitäkin väärin, sillä ne eivät olleet niin typeriä, kuin ne hänen oikkujansa alinomaa noudattaen hänelle näyttivät, ja taistelu hänen sydämessään päättyi niin, että hän vaiensi tunnon äänen ja totteli turhuuden. Hän oli päättänyt niin vähän huomion nostamalla kuin mahdollista poistaa äitinsä luotaan, sillä hän ei voinut kauhutta ajatella, että ystävänsä kuiskaisivat: "hänen äitinsä, kerjäläisakka, on ollut täällä."