Annette tuumaili kamreerin rouvan kanssa, joka hyvin huomasi Hjalmarin sanain totuuden, mutta kuitenkin piti itsensä liiaksi loukatuksi vanhan "Sakarin muorin" äkkinäisestä ilmaantumisesta ja oli mielestänsä huvitettu, kun Annette yksistään kuului hänelle; sillä se on usein hyväsydämisten vaimojen heikkous, että he tahtovat olla kaikki toiselle olennolle, äiti, sisar, ystävä; mutta vaativat takaisin ettei heidän ystävällänsä ja sielunheimolaisellansa saisi olla koko maan päällä ketään toista, jolle hän antaisi luottamuksen.
Ja kun, niinkuin nyt tässä, vanhempi nainen tahtoo olla kaikki kaikissa nuoremmalle, niin johtuu siitä että nuori ystävä, tytär, ei saa kannattaa ajatusta, ei toivoa, johon ei vanhempi ystävä, äiti, möisi suostua … ja niin teki hän sillä tavallisella seurauksella, että pilasi rakkaansa.
Sellaiset ystävyysliitot katkeavat tavallisesti äkkiä, rakkauden väliin tullessa; sillä sitten ei enää totella ystävän älykästä neuvoa. Ystävä katsoo aina ihailtavasta joukosta juuri sen, joka tuskin voi riistää häneltä entistä etuisuuttansa, ja tämä tulee sitten lemmikiksensä, samalla kun tuo nuori ystävä ei taida suvaita häntä. Silloin ilmestyy erimielisyys … ja niin oli nyt tapahtunut rouvan ja Annetten kesken asessori Svaningin suhteen.
Annetten luottamus äitiinsä ja rakkaus Hjalmariin harmitti hyvää kamreerin rouvaa, sillä Annette rakasti niin muodoin jotain toista, kuin häntä itseänsä, ja hän olisi tunnossaan nuhdellut tyttöä kiittämättömyydestä, jos ei kohtaus äitin kanssa olisi häntä miellyttänyt.
Hänen rakkautensa oli repinyt kaikkein vahvimmat luonnon siteet eikä ollut siis mitään pelättävänä, vaikkapa Annette tahtoisikin rakastaa Hjalmaria, joka kuitenkin oli tyhmyys, kun Svaning, sanottiin hänestä muutoin mitä tahansa, kumminkin oli oikea järjellisesti ja kestävästi tekemään vaimon onnelliseksi.
Kaikesta siitä huolivatta oli kamreerin rouva sydämellisesti hyvä, oikein jalo ihminen, jonka itsekkyys oli peittynyt niin rakkauteen ja hyvyyteen, että hän itse vähimmin huomasi sen lepäävän kaikkein muiden uhrauksiensa pohjalla. Hänen vihansa oli heikkous … ja heikkous on anteeksi annettava.
Kamreeri sai nyt tiedon toisesta onnettomuudesta, joka pian tapahtui, että Annetten köyhä äiti oli tullut, eikä siis ollut kylliksi katteinin rouvan onnettomassa kiitoksessa.
Kamreeri vihastui, sillä hän oli heikko, ja sentähden kiukustui aina kun joku haitta ilmaantui, hän ryhtyi asiaan, ja miten hän sitä toimittikin, tuli äiti muuanna iltana kamreerin luokse ja sai koko tunnin olla yksistään tyttärensä kanssa.
"Sinä et ole siis unhottanut, et kokonaan unhottanut minua?" sanoi äiti kyynelsilmin ja kysyen.
"Ei, äiti, ei, tietysti ei, äiti kulta," oli Annetten vastaus noukkien samalla neuvotonna avattua laatikkoa, "tietysti ei; mutta äiti mahtaa ymmärtää ettei kamreeri suostu…"