"No no, lapseni! en minä tahdo estää sinun onneasi, halveksikoot kernaasti minua, kun sinä vaan olet onnellinen ja iloinen; mutta sinä et voi, ethän sinä taida halveksia äitiäsi?"
Annette tunsi itsensä liikutetuksi.
"Ei, ei, äiti, minä en suinkaan teitä halveksi, ei, sitä en tee, en! Ei, äiti," hän tarttui mummon käteen, "ei, älkää sitä uskoko, äiti, en minä ole niin paha … se olisi ilkeyttä minussa, ei … ei milloinkaan ei!"
Äiti piti hienoa kättä kuivuneitten sormiensa välissä, hymyili ja nyökytti hiljaa päätänsä.
"Niin, minä tiedän sen hyvin, Antti sanoo toista; mutta minä en usko häntä. Tiedätkös, hän sanoo että sinä olet puulusikka, joka tahdot olla hopealusikka ja täydyt sentähden kantaa lyijyä sydämessäsi… Tunnetkos lyijyn painavan sydäntäsi?"
Annette vapisi.
"Ei, sinä et sitä tunne, lapsi; Antti on erehtynyt."
Tyttö tunsi kuitenkin syvästi veljensä sanain totuuden. Hänellä oli todellakin lyijypaino sydämessä, kun ei hän tahtonut tunnustaa olevansa unhotetun kansan lapsi … kun hän tahtoi lainata vaan luuloitellun arvon loisteen. Sillä ainoastaan on otaksuttu hopea paremmaksi puuta — totuus on vastakohdassa, puu on välttämättömämpi, hyödyllisempi kuin hopea; sillä jos metsämme olisivat hopeapuita, paleltuisivat ihmiset kuoliaaksi eivätkä milloinkaan olisi joutuneet siihen sivistystilaan, missä nyt ovat.
Annetten mieli tuli enemmän liikutettua, ja äkkiä heittäytyi hän äitinsä kaulaan ja itki katkerasti.
"Älä itke, lapseni," sanoi äiti ja suuteli tyttärensä valkoista otsaa, "hyvä Anna kulta, älä itke."