Tuo "Anna," jota hän ei ollut kuullut moneen vuoteen, tyrehytti kerrassaan tunteitten kuohun; hän irroittui äitinsä käsivarsilta ja ajatteli: nyt minä olin lapsellinen.
Koko tuo näkö-ala, joka niin äkkiä esiintyi muistojen hämäryydestä, vaihettui toiseen, saapuvilla olevaan, sen vaatimuksiin, valeluuloihin ja onneen. Hän vertaili pukuansa, hieno ja köykäinen kuin pilvenhattara, äitinsä karkeisiin vaatteisiin, valkoista saaliansa vanhuksen siniraitaiseen kaulaliinaan, sieviä silkkikenkiänsä, jotka pehmeinä ja notkeina taipuivat soman jalan ympärille, äitinsä paksuihin, tylppänenäisiin jalkineihin.
Kaikki tuo jäähdytti häntä, ja hän alkoi puhua järjellisesti ja vakuuttaa äitiänsä, ettei hänen pitänyt olla mistään tietävinänsä eikä käydä häntä katsomassa. Heidän piti ajatteleman toisiansa; Annette lupasi kirjoittaa ja kertoa, jos hän joutuisi naimiseen. Viimein lahjoitti hän äitillensä koko joukon pieniä kaluja, joista mummolle ei ollut muuta arvoa kuin minkä ne saivat siitä, että antaja oli hänen ainoa tyttärensä.
Vihdoin meni mummo tuhansittain siunaten tytärtänsä ja niitä, jotka ottivat hänen lapseksensa. Kamreeri rouvinensa jättivät myös sydämellisesti hyvästi vanhuksen, joka niin kernaasti ja kiitollisesti luopui kaikista oikeuksistansa,
"Nyt on Annette minun, ainoastaan minun," sanoi rouva ja syleili tytärtänsä. "Minä pelkäsin kovasti tätä yhtymistä. Jumalan kiitos että siitä nyt on päästy. — Minun täytyy sanoa sinulle," virkkoi rouva, sitten kuin he olivat jääneet yksinänsä, "että sinun kummallinen käytöksesi toissa päivänä pakoitti minun sanomaan kaikki Hjalmarille."
"Hjalmarille … vai niin, hän tuli siis tälläkin kertaa alennukseni todistajaksi."
"Ei, kaukana siitä, lapseni. Hän paheksui kun et tyttärenä ottanut vastaan äitiäsi; hän sanoi sen olevan sinun velvollisuutesi."
"Velvollisuuteni! Oi, mamma, se on kuitenkin ankaraa, kun Hjalmar arvostelee minun tekojani… Muutoin hänen pitäisi tietämän millinen maailma on ja mitä pilkan esineeksi joutuminen tahtoo sanoa."
"Minä sanoin hänelle aivan niin; mutta hän ei ottanut sitä ymmärtääksensä, hän pysyi mielipiteessänsä."
"Kenties hän on oikeassa," huokasi Annette ja painoi päänsä käteensä, "kenties hän on oikeassa."