Samalla kun sinä Smålannin korpimetsissä metsästät ja tulet kotiin illoilla väsyneenä ja lämpöisenä, mutta kuitenkin iloisena, kun on pari oikeita, tuuman paksupohjasia metsästyssaappaita … se tahtoo sanoa, samalla kuu sinä elät raakalaisena siellä alhaalla, huvittelen minä itseäni sivistyneen miehen elämällä täällä valtakunnan sydämessä, pääkaupungissa.
Miksi sitä taas nimitetäänkään, mikä se on, jota meidän kunniallinen entinen kamarineuvos aina halveksien arvostelee — niin keskikaikkisuus — tällä maanvoimalla, joksi sitä kamarineuvos vakuuttaa, on kuitenkin se hyvä mukanansa, että yhdessä paikassa on kaikki mitä kansa omistaa — ainakin kaiken maassa olevan oivallisuuden näytekartta.
Kuitenkin näyttää minusta muhkea pääkaupunki köyhässä maassa aivan kuin jos näkisin herran, joka ei tunnusta olevansa köyhä lainaavan kauniin silkki-huopahatun, mikä herättää huomiota. Se onnistui; mutta, Jumalani, jos katselee läntällään olevia saappaita, rikkinäisiä hansikkoja ja yleensä koko pukua, niin arvelee että hän olisi voinut pitää tavallisen lakin ja antanut laittaa saappaitansa; ainakin se olisi ollut viisaampi teko. Mutta tämä on vaan kamarineuvoksen oppien huomioita. Tuo kunnon ukko ajatteli aivan toisin siihen aikaan, jolloin itse asui pääkaupungissa, vaikka hän sitten on joutunut toisiin mietinnöihin. Kuitenkin on katsominen päästä mihin ihminen kelpaa, ja pääkaupunki on siis se ohja, jonka mukaan verrataan vaan onni.
Minulla on hauskuutta, hupaisuutta, iloa; täällä on äärettömän paljon oivallisia ihmisiä, ja voi valita itselleen seuran, jonka kanssa on yhtätunteinen. Ei ole niinkuin maaseuduilla, varsinkin maassa, jossa täytyy seurustella niiden kanssa, joihin kohtalo tahtoo meitä sulloa pitäjissä. Herra Jumala! täytyy — se juuri vika on.
Sinä et saa sentähden luulla, että minä tahtoisin sanoa sinulle tyhmyyksiä naapureistasi ja ystävistäsi, joita minun oli ilo nähdä luonasi ollessani — ei ensinkään; mutta ei voida kieltää että sinä teet tarpeesta lain ja laista minkä tahansa, jonka on matkustaminen sinua ilahuttamaan; sillä sinä olet pakoitettu älyämään pastorin ja kamarineuvoksen ja pitkän asessorin ja pikkuisen paksun katteinin, puhumattakaan pastorin rouvasta, kamarineuvoksen tyttäristä, asessorin rouvasta ja katteinin rouvasta — huvittaviksi. Parempi kuin on, niinkuin minulla, vaalioikeus ja vaalivapaus. Se on ainoa vapaus, jota minä tavoitan, sillä muutoin luulen minä että me olemme kyllä vapaita tässä maassa.
Jos sinä edes olisit sellainen henkilö, joka siivosti istuisi kamarissansa, asettelisi korttia, lukisi sanomia ja hoitaisi virkaansa säädyllisesti ja sievästi, niin olisi toivominen että sinä lukisit kirjeen loppuun, että ikäänkuin imisit kaikki sen hunajan, jonka se ehkä sisältäisi. Mutta, valitettavasti, sinä et ole sellainen henkilö; hyödytön tehtävä on sinulle kirjoittaminen, silla sinä katsot vaan alkuun ja loppuun ja sanot: hän voi hyvin. Kenties sinä sitten sieltä ja täältä silmäilet kirjettä, tietääksesi likimäärin sisällön, ja sitten heität sen paperikoriin ja vastaat siitä arviolta, se tahtoo sanoa, et vastaa mitään, näkeehän selvästi ettet sinä lue kirjettä; mutta ykskaikki, minä en kirjoita sinulle, vaikka minä kirjoitan täyteen kirjeeni — vaan, arvaappas! — tyynnyttääkseni tunteitteni kuohua.
Minä olen nähnyt, olen puhunut, olen tanssinut erään tytön kanssa, joka on ihanin, luontevin, sievin ja miellyttävin kuin minä olen nähnyt.
Ihastuttuani ovat muutamat ystäväni, jotka ovat kokeneita ja säysyjä katselijoita, tieteellisiä kavalieria, sanoneet minulle että ihmislapsi — oi, tahdoin sanoa enkelilapsi, mutta se kuuluu ylituntoiselta — ei ole aivan vähän keimaileva. Mutta jos se on keimailua, on todellakin vahinko, kun kaikki eivät ole sellaisia; niin rakastettava, lapsellinen, iloinen ja notkea näyttää hän olevan. Minä voin sanoa että minä olen välistä koettanut malttaa mieltäni ja ajatellut melkeen samoin, kuin upsierikemuissani tultuani riemastuneeksi: "Nyt sinä, Conrad, olet varmasti juovuksissa, nyt pitää sinun mennä siivosti laattiapalkkia myöten, eikä enää juoda." Melkeen niin minä mietin katsellessani kynttiläruunuja, jotka vilkkuivat korkeudessa, tahi nähtyäni jonkun herran, mikä otsansa hiessä oli iloinen poika; mutta kun katsoin hänen päällensä ja hän hymyili ja puolittain tuttavallisesti, melkeen kuin iloinen lapsi, teki jonkun viattoman muistutuksen ja antoi minun katsoa kirkkaan heleään silmäpariinsa, silloin oli aikeeni mennyttä ja sydämeni ei kyennyt kulkemaan järjen puumaisia laattiapalkkia myöten.
Tuo tyttö on jotain enempi, kuin tavallinen tyttö. Kuvittele itsellesi enkeli, jonka ensimäiset elämän vaiheet kätkeytyvät hämäryydessä — hän on tullut keskuuteen, ei tiedetä mistä, hän on saapunut aivan samoin kuin enkelit kuvaillaan alttaritauluissamme, pilvestä, ei kukaan tiedä mistä päin. Nyt on hän kuitenkin upporikkaan miehen tytär, joka on oikein hupainen henkilö, puhuu valtiollista kehnommin kuin kamarineuvos siellä alhaalla, mutta pitäytyy aina aikamme historian yhdessä kappaleessa nimittäin S:t Helenan jättiläisessä; niinpä niin, mutta hän on kuollut ja kääpiöt ovat nykyajan miehiä.
Vaan kylläksi ukosta — Jumalan kiitos, hänestä ei juokse veripisaraakaan tytön suonissa.