Tietty on että hänen epämääräinen syntyperänsä on antanut ainetta sadoille eri historioille. Muutamat ystävistäni, jotka muutoin tietävät kaikki, joutuvat aina kiivaasen väitteesen keskustellessaan tätä asiata, ja todellakin tulistuvat; sanalla sanoen, ne eivät tiedä mitään. Sillä silloin kun ei oikeastaan mitään tiedetä, tullaan "pitkänenäisiksi" — anteeksi, kun käytän eräältä veljeltäni lainattua muotoa. Mahdollista että hän on koketti; kun mietin oikein, lienee niin, sillä minä pidin häntä tarkasti silmällä koko illan.
Oli nimittäin illallinen presidentti K:lla, jossa minä olen käynyt vieraissa (hän ja isäni olivat nuoruuden tuttuja) ja nytkin kutsuttiin.
Minä en tarvinnut oikeastansa tuttujeni osviittaa, huomatakseni että hän hymyili yhtä lapsellisen herttaisesti toisille kuin minullekin; mutta kuitenkin — jos se on teeskelyä, niin se on taivaallista teeskelyä ja pitäisi olla ensimäinen kaikista ihannetaiteista. Ihanain naisten kujeet, eivätkö ne olisi ihannetaidetta?
Erinomaista kyllä, minä huomasin yhden pulman, jota en taida selittää. Hän hymyili, niinkuin sanottu on, ja oli suloinen kaikkia kohtaan, paitsi yhtä; ja hän oli luutnantti Hjalmar, ihan varmaan kaunein mies koko joukossa, sinun nöyrin palvelijasi siihen luettuna. Minä en ole milloinkaan nähnyt niin jalosti mieheviä ja samalla leppeitä kasvonjuonteita, kuin hänellä. Minä join lasillisen hänen kanssansa; sillä kaikki sanoivat että hän on kelpo mies, kunnollinen virassansa, reima ja rakastettu kumppani — kerrassaan sanoen, mies on hyvä. Ja juuri hänelle ei hän hymyillyt, vaan näytti ikävältä, niin ikävältä kuin hänen ihanat silmänsä myönnyttivät. Ei Hjalmarillakaan ollut tavallista kasvon muotoa; hän näytti hyvältä, mutta ei iloiselta.
"No tuhat tulimmaista kun Annette ja Hjalmar ovat kihloissa," kuulin äänen kuiskaavan takanani; hän oli pitkä kuninkaallinen sihtieri, jota nimitettiin "kaikkitietäväksi," toista nimeä en kuullut tuolla laihalla kuviolla. Minä vihastuin mieheen — sillä Annette ei saa olla kihloissa, ei siitä syystä että minä aion pyytää hänen kättänsä, vaan sen takia että tuttavuus kadottaa siten kiihoittavaisuutensa.
Kihlattu tyttö … ei mikään ole harmittavampaa, edellyttäen että hän on ihana, vilpas, viehättävä; vaikka hän säilyttäisikin kaikki ne omaisuudet ja voisi hurmaannuttaa ylen autuaaksi, seitsemänteen taivaasen, niin tulee tuolla, kas kummaa, haamu väliin, joka sanoo häntä sinä, ja sekaantuu keskusteluun, aivan kuin häntä siinä tarvittaisiin. Jos hän on taas sitä lajia, joka erkaantuu valittunsa saatua maailmasta, niin seisotaan siellä ja puserretaan yksi kohteliaisuus toisensa perästä ja koetetaan olla varan ja tilan mukaan miellyttäviä — ihanuus nauraa, mutta se ei ole mitä sanotaan, hän näyttää taivaalliselta ja — ajattelee miten kauniit seinäkuvastimet hän tahtoo huoneesensa ja miten hän ottaa papan ja mamman vastaan ja kokonaan ihastuttaa heitä viisaudellansa rouvana. Ei, hän ei ole kihloissa, se on tietty; hän olisi sitten menettänyt puolen arvostansa.
No, mikä tuon kalliuden nimi on? Minä luulen sen unhottaneeni sinulle sanoa. Niin, minä panen yhteen meidän nimet… Hänen nimensä on yhtä varmasti Annette Miller, kuin minun
Konrad M.
Tukholmissa Helmikuulla 18—
Vastoin luuloani olet lukenut viimeisen kirjeeni; syy on selvä, postin tullessa oli pyry-ilma ja rakkaan veljen täytyi siis kauniisti istua kotona.