Minua suututtaa että hän on papan ja mamman lemmikki. Olen varma että he mielellään näkisivät Annetten yhdistettynä hänen kanssansa, tuon uskollisen ystävän, joka aina istuu sohvan ääressä ja puhuu viisaustiedettä mamman kanssa, niin että siitä on ilo ja riemu. Mies on varmasti lukenut, niin kauniisti hän puhuu, ja mamma kuuntelee niinkuin hän olisi Jumalan enkeli. Mutta Annette sekaantuu keskusteluun ja kiertelee asian suosiolliselle herralle, niin ettei hän lopulla tiedä mistä on kotoisin, ja sitten kuin hän on saanut eläimen pois aatteestansa, ryhdyn minä pitämään ajoa; sillä minäkin olen lukenut kirjan ja kiepun ympäriinsä sanoilla, niin että säikähdytään oppiani.
Mutta huomaatkos: minun hurskauttani ei kunnioiteta; sillä mamma luulee synniksi rakkaan asessorin tähden, kun hänen on vaikea selvittäytyä siitä hyve-verkosta, jonka me kudomme hänen ympärillensä.
Kun hän alkaa punnita ihmisen tunteita hiukka painolla ja tahtoo päättää mikä on oikein tahi väärin, on meillä aina joukko hienoja aate-selityksiä valmiina ja halomme moraali-rahtuset atoomeiksi (hiukkeiksi), jotka jokainen eriksensä pitää sitten punnittaman. Hän on samassa tilaisuudessa kuin poika, jota, marjoja hattuunsa otettuaan, toinen poika tuuppaa niin, että sisältö menee maahan. Niin tulee hän mamman luokse koko kortteli täynnä makeimpia ja tuleentuneimpia perusjohteita, niin että vesi suuhun valahtaa — ja koko herkku maistuisi hyvältä ja olisi ratkaistu muutaman tuokion kululla — vaan silloin me suvaitsemme ja pakoitamme tuon ihmisraukan noukkimaan varaston murena murenalta ja tutkimaan jokaisen hiukkeen kultavaakalla. Se on kuitenkin huvia.
Sanalla sanoen, tyttö on miellyttävä, tosiaankin miellyttävä olento, vaikka hän kaikkien johteiden mukaan on seeveriposliininen vartalokuva, ontto, kova, kylmä, mutta kuitenkin ainoastaan valelma.
Tukholmissa Marraskuulla 18—
Niinmuodoin, veljeni, alat sinä huomata minun kirjeitäni — se miellyttää minua, ja niihin vastaaminen — se ilahuttaa minua.
Kaikki on vanhallansa; mutta, mutta että hyvän ystäväni, luutnantti Jalmarin, on nuori, iloinen ja huvittava reivi heittänyt syrjään kauniin, rikkaan ja miellyttävän tytön luota, josta puhuin edellisessä kirjeessäni, ei taidakkaan olla aivan paikallansa.
Mies on palannut — kaupunkiin. Tuo kunnon poika on ollut poissa kokonaista kuusi viikkoa, juuri minun voittoaikani, ja nyt tulee hän takaisin ja astuu sisään aivan harmittavasti huolettomana.
Näyttääpä ettei hän silmänräpäykseksikään olisi joutunut siihen, että sellainen mies kuin minä voisi olla hänelle vaarallinen. Muutoin hän ei voisi niin lujamielisellä jäykkyydellä katsella miten ystävällisesti minä seurustelen tytön kanssa, ja miten nähtävällä etuoikeudella hän kohtelee minua. Mies on kunnon ihminen ja sydän oikealla paikalla, mutta taipumusta luulevaisuuteen taitaa hän kuitenkin puuttua.
Hän on siis todellinen pohjoismaalainen, ei pisaraakaan laavaa (joksi sitä sanotaan) hänen suonissansa. Se kummastuttaa minua samalla kun se närkästyttää; sillä se on verraton huomaamattomuus, kun köyhä luutnantti uskaltaa luulla itsellänsä olevan varman sijan tytön sydämessä, ettei jotenkin varakas luutnantti ja sen lisäksi reivi ja todellakin, tunnustakaamme se, nuori mies, jolla on sellainen hieno käytös ja — vaan kylläksi siitä, nuori mies, jolla on koko joukko satunnaisia etuisuuksia, ei voisi astua hänen sijaansa. Hänen täytyy se tajuta — kunniani vaatii että hän oivaltaa vaaransa.