"Ei, minä olen kaltaiseni; mutta, Annette, minä rakastan sinua niin suuresti, ettei…"
"Näetkös, se on osavasti numero kaksitoista, joka kuvaa veräjätä."
"Älä hyljää minun sanojani, Annette."
"Ei, rakas Hjalmar, sitä en suinkaan tee, mutta voihan olla vähän häärinää sen ohessa, ei se vahingoita… Sinä pidät siis minusta, siinä sinä teet hyvin."
"Niin, sen tietää Jumala, sydämellisemmin ja totisemmin, kuin sinä kenties nyt ymmärrät, ja sentähden…"
"Ei, katsos, minä olen todellakin jotenkin taitava kiinalaisessa pelissä, näetkös, numeron kolmetoista laskin paikalla uurnaan jalallensa … ja sentähden, sanoit sinä?"
"Ja sentähden, Annette, täytyy minun sanoa, että käytöksesi äitiäsi kohtaan viilsi sydäntäni. Mikä eroittaa sinua hänestä, joka antoi ensiksi sinulle rakkautta täällä maailmassa, hän joka — sinä saat erhettyä miten tahdot — antaa sinulle viimeisen siunauksensa; mikä eroittaa sinua hänestä? Satunnaisuus, varallisuus, joka ei ole koottu sinun ahkeruudellasi, työlläsi, kieltäymyksilläsi, vaan toisten; sivistys, jonka sattumus on antanut sinulle ja jota paitsi olisit kenties ollut paremmalla, jalommalla, korkeammalla ihmisyyden asteella kuin nyt. Sanalla sanoen, on syvästi surettanut minua, luullessani olevan sinun niin nurjasti sivistynyt, että sinä…"
"Kas tuolla, neljästoistakin numero meni, mutta se oli työläämpi…
Sinä puhuit äiti raukastani, hän on nyt taas matkustanut kotia."
"Äiti raukkasi? Miksi häntä niin nimität?"
Annette katseli ihmetellen kysyjää.