"Niin, miksi sanot sinä 'äiti raukkani.' Minä en katso häntä surkuteltavaksi kuin yhdessä kohdassa."
"Ei, anteeksi, kahdessa kohdassa, että hän on köyhä ja sivistymätön; jos yksi voidaan auttaa, joka tapahtuisi, jollei minun — minun veljeni joutuisi kerjäläisylpeyteen, niin toista ei voida milloinkaan auttaa."
"Ei, se ei ole hänen onnettomuutensa, vaan ainoastaan — Annette, minä puhun sydämellesi suorasti ja rehellisesti — että hänellä on kiittämätön, itsekäs tytär."
"Minä olen todellakin sinun ilkeän luontosi esineenä," naurahti Annette; "mutta sinä et kenties ole maannut hyvästi tahi olet huonolla tuulella; silloin tullaan tavallisesti erittäin siveelliseksi ja uskonnolliseksi. Tiedätkös mitä kotilääkärimme sanoi muuanna päivänä? Et, sitä et sinä tiedä. Niin, me ihmettelimme kun lukuhartauskokouksia muodostaissa oli yli koko valtakunnan, aina alusta alkain, niiden ytimenä suutarit ja räätälit. Hän sanoi että se johtui heidän paikallaan istuvasta elämästänsä; niiden täytyi, jos jonkunkaan, tulla haaveksivaksi ja rangaistusta pelkääväksi, sillä ne ovat kaikki raskasmielisyyteen taipuvaisia. Sinun täytyy liikkua enempi. Ei, ei, Kustaa, älä niin minua katsele," sanoi hän, kun ei saanut vastausta, "älä niin minua katsele … se tekee sydämeeni kipeätä, kovasti kipeätä.
"Kiitoksia. Annette, sinulla on siis sydän," sanoi Hjalmar lempeästi. "Miten siis taidat olla niin kova? Vastaa, Annette, miksi, miksi olet siis sellainen, miksi et tottele varoittavaa ääntä?"
Annette katseli alespäin; hän ei vastannut, mutta äkkiä juoksi pari kyyneltä ales ruusun punaisia poskia myöten.
"Olenko minä siis niin häijy, Hjalmar, sano, olenko min häijy?"
"Et, Annette; mutta et tahdo kuulla hyvää sydäntäsi. Seuraa luontoasi … sen täytyy jalostua eikä huonontua sivistyksestä. Sen tulee onnessa ylentyä eikä alentua."
"Hjalmar, sinä suot siis minulle anteeksi," pitkitti hän. "Tiedätkös, kun viimeksi puhuin äitini kanssa, tuntui minulle niinkuin nyt, aivan kuin nyt. Oi! minä rakastin häntä sydämmellisesti, muistaessani miten pienenä sain leikitellä hänen vokkinsa kanssa, miten hän opetti minua kehräämään, kutomaankin, senmukaan kuin voimani myönsivät… Hän opetti mitä taisi, nyt aivan hyödyttömiä oppeja."
Hjalmar hymyili.