"No, tyttöseni," virkkoi äiti Hjalmarin kauemmaksi mentyä, "sinä olet surullisen näköinen. Tein kovin yksinkertaisesti, ollessani ulkona niin kauan, mutta minun täytyi puhua useain henkilöitten kanssa; sillä me vietämme papan syntymäpäivän juhlallisesti, ja sentähden täytyy jotain tehdä. Minä toivon että pappa menee vähäksi aikaa maalle, ja sillä aikaa voi koristelija ja tapisieraaja tehdä työnsä. Niiden kanssa minä puhuin. No?"
"Ei mitään, hyvä mamma," sanoi Annette ja katsoi ales työhönsä, päärlyompelus uudenaikaiseen kellon-nauhaan, jota oli niin varavalta otettu, että näytti aiotun rautatiellä käytettäväksi kippunnan painojen nostamista varten, vähäisen kellon soittamisen verosta.
"Ei mitään? Mutta, lapseni, kyllä minä ymmärrän."
"Mitä sitten, mamma?"
"Niin, se voi olla oikein hänen mielestänsä; hän on niin kireä siveysopin saarnaaja toisista, että minä oikeastaan alan epäillä hänen uskollisuuttansa sinuun … meistä hän ei laisinkaan huoli. Tiedätkös? hän sanoi papalle päin silmiä, että Napoleon oli hirmuvaltias, mitä sinä arvelet?"
"Sanoiko hän niin? Se oli hänen luonteensa mukaista. Mamma kulta, hän sanoo aina mitä miettii."
"Se voi olla sama mitä hän ajattelee, sillä enemmän sivistyneet miehet, en tahdo nimittää sydämet, ajattelevat aivan toisin. Pappa on niin valistunut ja kunniallinen ihminen että…"
"Niin, mutta Hjalmar tarkoittaa hyvää."
"Mutta, palaitakseni aineesen," toisti äiti pilkallisesti nauraen. "Hän ei vaan aikone kaksintaistelua reivin kanssa?"
"Reivi M:n kanssa?"